Arviot / Jutut

Kirja-arvio – ”Sana, palaa musiikkiin”

Jussi-Hyvarinen_Sana-palaa-musiikkiin_kansi-iso(1)

Jussi Hyvärinen

”Sana, palaa musiikkiin” – Musiikki  Osip Mandelstamin runojen maailmankuvassa 1908-1925

306 sivua.

Poesia 2016

Musiikin ja runouden välinen dialogi pitää sisällään lukuisia ulottuvuuksia, joita suomalaisessa musiikintutkimuksessa on tarkasteltu varsin vähän aiheen hedelmällisyyteen nähden. Jussi Hyvärisen venäjän kielen ja kirjallisuuden tutkimuksen piiriin sijoittuva väitöskirja ”Sana, palaa musiikkiin” tarttuu kuitenkin näihin teemoihin. Osuuskunta Poesia on kunnostautunut paitsi runouden myös sen tutkimuksen aktiivisena julkaisukanavana, joka on ulottanut lonkeronsa akateemiseen maailmaan julkaisten niin kirjallisuuden kuin musiikin tutkimusta.

Tarkastelun kohteena Hyvärisellä on sanan ja musiikin suhde venäläisen symbolistirunoilija Osip Mandelstamin (1891–1938) lyriikassa. Väitöskirjassa ei ainoastaan korosteta yksittäisiä musiikkiin viittaavia esimerkkejä kirjailijan runoudessa ja proosassa, vaan osoitetaan, että musiikilla oli merkittävä osuus myös hänen taiteenfilosofiassaan ja poeettisessa maailmankuvassaan. Tarkastelluista teksteistä käy perustellusti ilmi, että musiikki toimii sekä sanan ja lyriikan vastavoimana että niiden kehittymisen alustana.

Hyvärinen on jäsentänyt väitöskirjansa neljään osaan, jotka valottavat Mandelstamin lyriikan musiikillista mytologiaa eri puolilta. Tutkimusongelman, aineiston ja pyrkimysten määrittelyn jälkeen Hyvärinen kuvaa Mandelstamin lyriikan varhaiskautta ja vertaa runoilijan musiikillista filosofiaa muiden venä­läisten symbolistirunoilijoiden, kuten Valeri Brjusovin, Aleksandr Blokin ja Andrei Belyin musiikkisuhteisiin. Teoksen kolmannessa osassa pääasiallisen äänen saa Mandelstamin akmeistisen runouden manifesti (Akmeismin aamu,1912). Kyseinen teksti ilmentää Hyvärisen mukaan symbolistisen kirjallisuuden kriisistä alkunsa saanutta estetiikkaa, joka pyrki tarkastelemaan sanaa ja kieltä elävänä, biologisena organismina ja käsittelemään kirjallista ilmaisua ensisijaisesti konkreettisena kokemuksena. Musiikin rooli Mandelstamin akmeismissa tuodaan esiin logiikan ja tasapainon periaatteiden kautta, ja musiikkia representoidaan muun muassa runojen foneettisessa ja rytmisessä aineksessa, joka muistuttaa Hyvärisen mukaan jopa melodiaa. Erityisen kiinnostavan analyysin Hyvä­rinen esittää Mandelstamin Bach-runosta (1913), jossa näkyy akmeismille tyypillinen tasapainon ja loogisten suhteiden ihannointi, konkretisoituna Bachin musiikkiin ja sen säännöstöihin.

Oman roolinsa väitöskirjassa saa myös kristinusko, joka näyttelee Mandelstamin lyriikassa eurooppalaisen maailmankuvan kiinteää osaa. Useiden esimerkkien kautta Hyvärinen tulkitsee Mandelstamin käsitelleen runoissaan Jumalan sanaa ja Jeesuksen suorittamaa syntien lunastusta. Lunastus oikeuttaa Hyvärisen mukaan kristillisen taiteen olemassaolon. Analyysissä Oodi Beethovenille -runosta (1914) piirretään kuva Beethovenista tuhlaajapoikana, jonka kristinusko nostaa lunastettuna armahduksen syliin.

Teoksen viimeisenä näkökulmana musiikin merkityksiin mandelstamilaisessa lyriikassa Hyvärinen esittää venä­läisen hellenismin ja sanan psykhemäisyyden teemoja. Keskeisinä aineistoina ovat muun muassa Mandelstamin tutkielma säveltäjä Aleksandr Skrjabinista sekä Christoph Willibald Gluckin oopperaan Orfeo ed Euridice perustuva runosarja. Skrjabinin kohdalla analyysi kohdistuu säveltäjän tuotannon kokonaisvaltaiseen hellenistisyyteen sekä hedelmällisen, vitaalisen sanan suhteeseen musiikkiin. Gluck-runoelman kohdalla puolestaan puhutaan psykhemäisestä sanasta ja sen uudistumisen prosesseista matkalla Orfeus-tarinan tuonpuoleiseen maailmaan ja takaisin. Hyvärisen tulkinnan mukaan tämä matka ei olisi mahdollinen ilman musiikillista, dionyysistä alkuvoimaa.

Hyvärinen on suorittanut aineistonsa parissa huolellisen kartoituksen ja ihailtavan tarkan lähiluvun. Tutkija on kääntänyt venäjänkieliset alkuperäisrunot itse suomeksi, ja lukijan on mahdollista tarkastella molempia lähdetekstejä helposti lukemisen aikana. Mandelstamin runouden vaikutteita on käyty tarkasti läpi, ja tutkimusongelma sekä johtopäätökset vastaavat ymmärrettävästi toisiaan. Tutkimuksen tavoite – musiikin merkitysulottuvuuksien valottaminen Mandelstamin tuotannossa ja sen todistaminen, että musiikki on liittynyt kiinteästi runoilijan taiteenfiloso-
fiaan – on saavutettu. Keskeisenä tuloksena nähdään musiikin roolin muutos runojen maailmankuvassa. Aluksi Mandelstamin lyriikassa vallitsee käsitys siitä, että sana ja musiikki ovat toisilleen vastakkaisia, ja myöhemmissä teksteissä musiikki toimii sanan alkukotina, jonka pohjalta runous syntyy. Hyvärinen on lukenut runsaasti eurooppalaista aikalaiskirjallisuutta ja hyödyntänyt lähdeaineistoa loogisesti tutkimuksessaan.

Kaikin puolin onnistunut tutkimus 1900-luvun alun venäläisestä runoudesta saa pohtimaan, millaisia mahdollisuuksia tutkimuksella voisi musiikin ja kirjallisuuden suhteen olla. Liian usein tuntuu, että suhde pelkistetään ainoastaan musiikin ja muiden taidemuotojen tarkasteluksi, vaikka mielenkiintoista voisi myös olla dialogi toisen taidemuodon näkökulmasta musiikin ollessa enemmän kohteen asemassa. Hyvärisen väitöskirjan näkökulmaan vaikuttaa kirjoittajan tausta venäjän kielen ja kirjallisuuden alalla – musiikintutkijan metodologinen pohja olisi synnyttänyt luultavasti jotakin aivan erilaista. Hyvärisen tutkimusta on kuitenkin erittäin hedelmällistä lukea juuri kirjoittajan kirjallisuudentutkijuuden ja allekirjoittaneen lukijan musiikintutkijuuden välisenä pohdintana. Musiikin representaatiot kirjallisuudessa ovat kaikkiaan erittäin kiinnostava aihe, ja soisin niitä tutkittavan enemmänkin suomalaisen musiikintutkimuksen piirissä. Kiinteä yhteys musiikin ja sanan välillä on aina olemassa, ja sen tarkastelu avaa kiistatta uusia maailmoja lukemiseen ja kuunteluun. Tästä Osip Mandelstamin runouden ansiokas analyysi on tärkeä todiste.

Oili Paaskoski

Mainokset