Jutut / Näkökulmat

Merkintöjä musiikintutkijan tulevaisuudesta

merkintojakuva

Sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa – etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Näin voi olla. Mutta jos pohtii, miten musiikintutkimukselle ja musiikintutkijoille tulevien vuosien myötä käy, voi haastavaa tehtävää helpottaa pilkkomalla kysymys osiin. Liittyyhän aiheeseen yksittäisen musiikkitieteen opiskelijan tulevaisuus, musiikintutkimuksen oppiaineiden tulevaisuus sekä koko musiikintutkimuksen oppialan luonteen tulevaisuus.

Vallitsevan käsityksen mukaan musiikintutkimuksen alan eri oppiaineista valmistuneet ovat työllistyneet hyvin. On tehty myös käsitystä tukevia selvityksiä. Myös omat kokemukseni vahvistavat vaikutelmaa. Aloitin musiikkitieteen opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1996, jolloin sisäänotto oli 30 opiskelijaa. On ilahduttavaa huomata, kuinka monen musiikkialan työllistäjän palveluksessa tuon vuosikurssin opiskelijoita tänä päivänä on. Yhtä lailla ilahduttavaa on nähdä pitämieni kurssien opiskelijoita musiikkialan vastuullisissa tehtävissä.

On toki muistettava, että kaikilta aloilta, myös musiikkitieteestä, valmistuu ihmisiä, jotka eivät löydä itselleen sopivaa työtä. Tämä on harmillista, eivätkä puheet alan korkeasta työllistymisasteesta heitä varmaankaan paljon lohduta. Musiikintutkimuksen koulutus on ollut Suomessa aina niin korkeatasoista, että kokonaisuuden kannalta olisi toki parasta, että kaikille alalta valmistuneille löytyisi töitä.

Harva alamme opiskelija osaa opintojensa alussa sanoa, mitä työtä tulee valmistuttuaan tekemään. Harva osaa sanoa tätä kandivaiheessa, eikä moni vielä maisterin paperit kourassakaan. Musiikintutkimuksen opintojen vahvuus on liittynyt maassamme siihen, että oppiaineet ovat olleet tiedeyliopistoissa ja siksi opiskelijoista on kasvanut laaja-alaisia, mukautumiskykyisiä oppineita. Yliopiston tehtävä ei ylipäätään ole vain määrättyjen tietojen antaminen vaan opiskelijoiden kasvattaminen ottamaan asioista selvää ja tuottamaan kriittisesti uutta tietoa muuntuvissa ympäristöissä.

Musiikkitieteen opiskelijan tulevaisuus näyttäisi siis varsin hyvältä. Musiikkitieteilijän osaamista edellyttäviä työpaikkoja on tarjolla jatkossakin. Toki kulttuurialan työpaikat ovat vähentyneet, mutta niin ovat vähentyneet musiikkitieteen opiskelijatkin.

Ketään ei kuitenkaan tulla töihin kotoa hakemaan. Kannattaa olla aktiivinen kontaktien luomisessa, jatkuvassa tekstin ja muiden tietosisältöjen tuottamisessa sekä – ennen kaikkea – erikoistumisen suhteen. Gradu ei ole humanistisilla aloilla pelkästään pakollinen opinnäytetyö vaan osoitus asiantuntijuudesta. On hyvin tavallista, että ensimmäiset työtehtävät kumpuavat graduprosessista ja gradun erikoistuneesta aiheesta. Erikoisasiantuntemusta arvostetaan yhteiskunnassa enenevässä määrin.

Musiikintutkimuksen oppiaineiden toimintaedellytysten jatkuminen eli käytännössä koko alan olemassaolon tulevaisuus Suomessa on sitten astetta ikävämpi ennustuskohde. Ikävämpi, kyllä, mutta ei välttämättä vaikeampi. Nimittäin mikään ei ole niin kaavamaista ja siten ennakoitavaa kuin nykyinen yliopistossakin jylläävä hallintotapa. Kuten tänä päivänä liki kaikki hallinnointi, myös yliopiston hallintokulttuuri on perusluonteeltaan tekninen eli – termin alkuperäisessä merkityksessä – laskennallinen ja järjestelykysymys. Tämä tarkoittaa, että tekniselle hallinnolle eri tieteenalojen erityisominaisuudet ovat sivuseikkoja, joista ollaan kiinnostuneita lähinnä näennäisesti, retorisesti ja perinnesyistä.

Teknisen hallintotavan perusidea on se, että käytettävissä olevasta varannosta (yliopistossa siis yliopiston identiteetin kannalta olennaiset opiskelijat, opettajat ja tutkijat) halutaan puristaa irti mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä taloudellisella ja hallinnollisella satsauksella. Toisin sanoen pyritään tehokkuuteen. Tässä ei ole tutkimuksen, opetuksen tai oppiaineiden sisällöllä yhtään mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, miten kirjanpitäjän viivan alle jäävä luku suhtautuu yliopiston sijoitukseen erilaisissa mielivaltaisissa ja ilman tutkimuksen substanssiin perehtymistä laadituissa rankingeissa.

Teknisiksi ja teknologisiksi kutsutaan usein koneita ja laitteita. Nämä ovat kuitenkin vain seurauksia teknisestä olemisenymmärryksestä. Siksi ihmisiäkin kohdellaan teknisesti hallinnoidussa yliopistossa kuten laiteita: vanha tai hidas heitetään mieluusti roskiin riippumatta siitä, onko kyseessä ihminen vai printteri ja riippumatta siitä, kuinka luotettavaa tai laadukasta sen toiminta on tähän asti ollut. Kyse on hallinnon näkökulmasta epätoivotun aineksen puhdistamisesta – ilmauksen kaikissa merkityksissä.

Opiskelijoille muutokset näkyvät esimerkiksi henkilökunnan vähenemisen aiheuttamina vaikeuksina opetuksen ja ohjauksen saamisessa sekä yleisenä ilmapiirin epävarmuutena ja kiristymisenä. On kuitenkin muistettava, että opiskelijat ovat olleet teknisen hallinnon kiristyskohteena jo pitkään. Kun tutkinnon suorittamiseen kuuluvaa aikaa ja opintuen saamisen ehtoja alettiin muutamia vuosia sitten tarkkailla entistä hanakammin, murennettiin samalla sivistysyliopiston ydintä rajoittamalla vapautta opiskella mitä haluaa ja siihen tahtiin kuin haluaa. En tunne tilastoja, mutta valistunut arvaukseni on, että nämä rajoitukset eivät ole mitenkään merkittävästi lisänneet valmistuneiden määrää. Ainakaan ne eivät ole tuottaneet enempää asiansa osaavia maistereita. Uskoisin, että pikemminkin päinvastoin.

Käsitteellisen ajattelun kehittymistä ei voi nopeuttaa, eikä sen omatahtisuutta saisi rajoittaa hallinnollisilla päätöksillä. Tällainen vähentää kriittisyyttä ja heikentää työelämässäkin tarvittavaa sopeutumiskykyä. Ikään kuin yliopistoinstituution nykysuuntaus pyrkisi tahallaan kouluttamaan kritiikittömämpiä ja korvattavissa olevia ihmisiä. Sivistysyliopiston kuitenkin pitäisi kouluttaa korvaamattomia, ainutkertaisia ihmisiä. Yliopistopolitiikka toimii kummallisella tavalla täysin vastakkaisesti kuin miten nykyinen yksilöllisyyttä ja erikoistumista suosiva – suorastaan edellyttävä – yhteiskunta olettaisi sen tekevän.

Sitten siihen varsinaiseen ennustukseen.

Taiteentutkimuksen oppiaineet ovat viimeaikojen tiedeyliopistojen säästökuurissa joutuneet erityisen ahtaalle. Tämä on yhtä valitettavaa kuin loogista. Nykyinen hallintokulttuuri ei suosi aloja, joiden ”tulokset” ovat vaikeasti mitattavia eli joiden tulokset koskettelevat arvoja, merkityksiä ja kokemuksellisuutta. Vaikeasta tilanteesta yritetään selvitä esimerkiksi taiteentutkimuksen oppiaineiden opintoja yhdistelemällä. Asia koetetaan toisinaan esittää myönteisessä valossa puhumalla ”laaja-alaisesta” oppimisesta. Kaunis ajatus. Mutta laaja-alainen oppiminen toteutuisi vain todellisessa sivistysyliopistossa, jossa on vapaus opiskella mitä vain ja kuinka kauan vain. Siis siinä yliopistossa, jota ollaan rapauttamassa kovaa vauhtia. Jos painotetaan säästöjen nimissä laaja-alaista oppimista pakottaen samalla opiskelijat nopeaan valmistumiseen, syntyy maistereita, jotka eivät hallitse mitään kunnolla. Mikä musiikin asiantuntija se sellainen on, jonka opinnoista vain, sanotaan, kolmasosa koskee ydinaluetta, musiikkia? Ennustan, että tulevaisuuden musiikintutkimuksen maisterit tuntevat musiikkinsa huonommin kuin nykyiset.

Nykyisessä taloudellis-teknis-tieteellisessä ilmastossa tuntuu olevan liki kiellettyä tai vähintäänkin idealismiksi moitittavaa puolustaa sivistystä, kulttuuria ja taiteellista toimintaa itseisarvoisina ilmiöinä. Taidealojen edustajat puolustavat toisinaan omaa alaansa sanomalla, että alat ovat taloudellisestikin kannattavaa mutta että tämä näkyy vain epäsuorasti, seurannaisvaikutuksina ja ”pitkällä tähtäimellä”. Voi olla totta sinänsä, mutta ”lyhyellä tähtäimellä” – jolla tällaiset argumentit vain jotain merkitsevät – tämä tarkoittaa käytännössä alistumista ja oman tuhon hyväksymistä. Kyse on pohjimmiltaan myöntymisestä siihen, että taidealojakin pitäisi arvioida taloudellisin kriteerein. Vastaava tilanne on esimerkiksi se, kun kolonisoitu alkuperäiskansan edustaja ei halua lastensa puhuvan omaa kieltään, koska olettaa heidän pärjäävän siten maailmassa edes vähän paremmin. Taiteentutkimuksen oppiaineita tulisi kuitenkin puolustaa vain ja ainoastaan arvoihin, sivistykseen ja kulttuurin ylläpitoon perustuvin ei-teknisin ja ei-taloudellisin argumentein. Tieto voi olla kestävää ja korruptoimatonta vain, jos sen tuottamisen vaiheessa sen hyödynnettävyyttä ei ajatella millään tavalla.

Ennustan, että viiden vuoden kuluttua valtaosa suomen tiedeyliopistojen taiteentutkimuksen oppiaineiden perusopetuksesta on siirretty Taideyliopistoon. Väitän myös, että päätös siirroista on jo tehty. Näennäisdemokraattisesti asiaa kuitenkin edelleen ”selvitetään” ja keräillään päättäjiä millään tavalla sitomattomia lausuntoja. Näin voidaan myöhemmin väittää, että kaikkia kuultiin ja että näiden tietojen valossa päädyttiin kyseiseen päätökseen. Toivon sydämestäni, että olen väärässä.

Siirto ei olisi toteutuessaan katastrofi alan kokonaisuuden kannalta sinänsä, vaikkakin keskittäminen heikentää aina moninaisuutta. Sen sijaan kyse olisi katastrofista monelle yksittäiselle henkilölle, koska työ- ja opiskelupaikkoja katoaisi. Samalla kyseessä olisi katastrofi – ja tämä on asian ydin – suomalaisen musiikintutkimuksen opetuksen erityislaadulle. Suomalaisen musiikkitieteen ja etnomusikologian maailmanlaajuinen erinomaisuus on ollut siinä, että alalta valmistuneet ovat nimenomaan tiedeyliopiston kasvatteja, laaja-alaisesti sivistyneitä ja oppineita kulttuurin tuntijoita ja kriittisen teoreettisen ajattelun hallitsijoita. On vaikea kuvitella, miten tämä voitaisiin säilyttää kokonaan toisenlaisessa korkeakouluympäristössä, jossa ei ole tiedeyliopiston henkeä, monialaisen oppimisen mahdollisuuksia ja akateemisen vapauden perinnettä.

Tuleva muutos pidetään piilossa taktisista syistä, koska ei haluta antaa vastustajille aihetta vastustaa. Hallitaan tietoa pimittämällä. Yliopiston muutoksia vastustetaan ylipäätään aivan liian vähän ja aivan liian säysein keinoin. Yliopiston hallintorakennus esimerkiksi vallataan nykyisin aivan liian harvoin. (On tuskin sattumaa, että todennäköinen valtauskohde eli hallintorakennus laitettiin remonttiin juuri hankalimpina aikoina.)

Koko musiikintutkimuksen alan tulevaisuus näyttää mielestäni sinänsä varsin hyvältä. Ainakin kansainvälisesti ajatellen. Musiikki on osa ihmisyyttä hyvin syvällä, sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla. Siksi musiikista halutaan puhua ja sitä halutaan tutkia jatkossakin. Perinteisesti alan kehityksen pahimpana jarruna ovat olleet liian ahdaskatseiset ja suvaitsemattomat tutkimukselliset koulukunnat, jotka eivät ole hyväksyneet musiikin kokemuksellista ja kulttuurista moninaisuutta. Samaan ovat syyllistyneet, ehkä yllättäen, myös ne alat, jotka ovat kutsuneet itseään ”kulttuurisiksi” ja nimenomaan arvoista kiinnostuneiksi tutkimussuuntauksiksi. Itse asiassa tällaiset suuntaukset voivat olla pohjimmiltaan jopa kapeakatseisimpia kuvitellessaan tuntevansa eettisesti kestävän tutkimuksen kriteerit. Järjestelmäksi ja kyseenalaistamattomiksi ohjenuoriksi jämähtäessään etiikka on kuitenkin aina paha asia, sillä se haluaa määrittää ulkopuolelta, ilman perusteluja ja kokemuksistamme piittaamatta, hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Tällainen taas ei ole rakentavaa eikä kriittistä ajattelua edistävää vaan uskonnollissävyistä fundamentalismia. Luulen kuitenkin, että tällainen rajoittuneisuus tulee tulevaisuudessa vähenemään ja musiikintutkimuksesta tulee entistä moniarvoisempaa ja -puolisempaa.

Lopuksi pitää muistaa, että musiikilla ja musiikin tekijöillä on usein ajateltu olevan ennustajan lahjoja. Ajatellaan vaikkapa Bingenin Hildegardia, Jacques Attalin ja Ernst Blochin teorioita tai villeimpiä transhumanistis-musiikillisia visioita. Tässä ei ole mahdollista eritellä asiaa tarkemmin, mutta nykyisen musiikillisen todellisuuden perusteella voisi helposti uskoa yhteiskunnallisen tulevaisuutemme muuttuvan nykyistä suvaitsevaisemmaksi ja harmonisemmaksi. Väite on spekulatiivinen, mutta niinhän on koko todellisuuskin – mikäli tuoreita filosofisia suuntauksia on uskominen. Musiikki on ja pysyy niin kauan kuin ihminenkin. Se hahmottaa maailmassa-olemistamme. Musiikintutkimuksen ammattilainen on pitkämielinen kuuntelija, joka kuuntelee niin mennyttä kuin tulevaa.

Juha Torvinen

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston musiikkitieteen kouluttama dosentti

©Heikki Pölönen.

Advertisements