The Clash – London Calling. CBS 1979
“There has to be danger, we have to instill a sense of fear in the audience, and ourselves. Rock ’n’ roll deserves that.” – Trent Reznor, 1991
Soitinten tuhoaminen osana lavaesiintymistä on toisaalta rock-musiikin klisee, toisaalta katoavaa kansanperinnettä. Jokainen tuntuu tietävän, että kitaroiden hakkaaminen kappaleiksi on yhtä iso osa rockin kaanonia kuin voimasoinnut, mutta kukaan ei tunnu muistavan, milloin viimeksi näki tällaista tapahtuvan.
Jo rock-musiikin pioneerin Jerry Lee Lewisin väitetään tuhonneen pianoja osana lavaesiintymistä, mutta näiden kertomusten todenperäisyyttä ei ole ollut mahdollista varmentaa. 1960-luvun puolivälissä suosioon noussut The Who nosti soitinten tuhoamisen osaksi rock-kulttuuria ja teki siitä lavaesiintymisensä rutiinia. Rutinisoimisen lisäksi yhtye innovoi. Yhtyeen rumpali Keith Moon räjäytti rumpunsa yhtyeen TV-ensiesiintymisen huipennukseksi. 1960-luvun artisteista Jimi Hendrix muistetaan taiteellisten ansioiden lisäksi kitaransa polttamisesta.
1970-luvulla muun muassa KISS ja Deep Purplen sekä Rainbow’n kitaristi Ritchie Blackmore harjoittivat soitinten tuhoamista. 1980-luvulle tultaessa soitinten tuhoaminen väheni. Androgyynimpi uusi aalto ja glam syrjäyttivät perinteistä rockia. Keskityttiin bilettämiseen ja hedonismiin. Punkin vimma laantui, ja post punk -artistit alkoivat tutkailla hieno-
varaisempia musiikillisia sävyjä ja sisäänpäinkääntyneempiä teemoja. Onkin hyvin vaikea kuvitella Duran Durania tai New Orderia rikkomassa soittimia lavalla.
1990-luvulla soitinten tuhoaminen nousi kuitenkin uudelleen muotiin. Tällä kertaa taustalla ei ollut jonkinlainen agressiivisen maskuliinen mutta silti show business -henkinen esiintyminen. Instrumenttien tuhoaminen tuli osaksi angstista, jopa itsetuhoista musiikkia. Synkkiä teemoja käsitelleet Nirvana ja Nine Inch Nails ansioituivat instrumenttien tuhoamisessa. Erityisesti Nine Inch Nails saavutti tuhoamisvimmassaan lähes käsittämättömät mittasuhteet. Pahimmillaan (tai parhaimmillaan) yhtye tuhosi kymmenen kitaraa illassa, ja yhtyeen kapteeni Trent Reznor rikkoi myös kosketinsoittimia. Ajoittain väkivalta purkautui jopa bändin toisia jäseniä kohtaan.
Nine Inch Nails ei olisi kyennyt tuhoamaan niin paljon ilman sitä mahdollistavia taustatahoja. Yhtyeellä oli levy-yhtiönsä kanssa sopimus, jossa kaikki tuhotut instrumentit korvattiin. Samaan aikaan Reznor oli riidoissa yhtiön kanssa ja purki vihaansa soittimiin. Äärimmäisen aggressiivinen lavaesiintyminen veti huomiota puoleensa ja siivitti yhtyeen menestykseen. Syntyi erikoinen, mutta ymmärrettävä symbioottinen suhde vihan ja tuoton, tuhon ja menestyksen välille. Levy-yhtiöt lienevät rahoittaneet myös muita soitinten tuhoamisella positiivista huomiota saaneita artisteja – The Who:n tosin väitetään uransa alkupuolella melkein menneen vararikkoon soitinten tuhoamisesta johtuen.
Innostus soitinten tuhoamiseen on sittemmin laantunut eikä se ole 2000-luvulla herättänyt entisen kaltaista pelonsekaista kunnioitusta, vaikka sitä on edelleen harjoitettu rock- ja metallipiireissä.
Kun Green Dayn nokkamies Billie Joe Armstrong tuhosi kitaransa protestiksi keikan järjestäjiä vastaan vuonna 2012, reaktiot liikkuivat lähinnä kyynisen motiivien epäilyn ja huvittuneen säälin välillä. Kitaran tuhoaminen – mikä klisee! Kasvaisi aikuiseksi!
Mistä soitinten tuhoamisessa on pohjimmiltaan kyse? Osittain kyseessä lienee eräänlainen trendi, joka vain jossain vaiheessa saavutti päätepisteensä ja menetti shokkiarvonsa. Soitinten tuhoamiseen osallistuneet artistit luultavasti huomasivat sen tuovan suosiota ja huomiota ja jatkoivat. Se myös sointui täydellisesti yhteen rock-musiikkiin liitetyn kapinan, tabujen rikkomisen ja paheellisuuden kanssa. Kuitenkin tämä kapinahenki on (tai ainakin oli) jossain määrin autenttista – on sovinnaisiakin keinoja saavuttaa huomiota.
Soitinten tuhoaminen tuskin on vain kyynistä laskelmointia ja trendin seuraamista, sillä siinä voi havaita varsin vahvan spontaanin, emotionaalisen elementin. The Clashin Paul Simon tuhosi bassonsa vain kerran eräänä pahana päivänä, mutta hetkestä otettu valokuva on punk-historian ikonisimpia. Jopa elektronisen musiikin suurnimi Skrillex on tuhonnut vioittelevan läppärinsä raivoissaan. Soitinten tuhoamisesta löytyykin yllättävän paljon sävyjä, kun sitä tarkastelee lähemmin. Se on ollut niin miehinen voimannäytös kuin piste itseinhon i:n päälle.
Ehkäpä nämä spontaanit suurten tunteiden osoitukset ovat osa soitinten tuhoamisen viehätystä niin esiintyjien kuin yleisön puolella. Tuhoamisen vaikutusvoimaa myös ehkä lisäsi, että vihan tuntemukset ovat tunteista tabuimpia länsimaisessa teollisessa yhteiskunnassa. Kohteettomat vihanpurkaukset elottomia esineitä kohtaan saattavat herättää suuria tunteita ilman aggressioon yleensä liitettyjä häpeän tunteita. Kitara nousee kaiken vihatun sijaiskärsijäksi, ja artistin tunnekuohu sekoittuu yleisön tunteisiin – osa pelkää, osa hämmästelee, osa ehkä myötäelää.
Onkin kiinnostavaa pohtia, onko soitinten tuhoamisen vähenemisen taustalla rockin aikuistumisen ja trendien syklien lisäksi myös se, että nykyään ennen niin salattuja vihan tunteita voi ilmaista vapaasti ja anonyymisti netissä. Onko vihasta tullut niin normaalia, että sillä ei enää ole shokkiarvoa, että se ei enää herätä suuria tunteita?
Oskari Lappalainen
Synkooppi-lehti 