Moderni shakuhachi ja suurennos utaguchista.
Shakuhachi (jap. 尺八) on japanilainen bambuhuilu. Soittimen suukappale muodostuu viistosti leikatusta terävästä reunasta eli utaguchista (ks. kuva). Tavallisesti shakuhachissa on sormituksia varten viisi reikää; neljä päällä ja yksi alla. Kun reiät peitetään kokonaan ja avataan yksitellen alhaalta ylöspäin, shakuhachista saadaan aikaiseksi min’yō-skaala. Standardimittaisella shakuhachilla nämä skaalan sävelet ovat yksiviivaisen oktaavialan d, f, g, a ja c. Muut äänet saadaan aikaiseksi peittämällä reikiä puoliksi tai eri järjestyksessä sekä muuttamalla puhalluskulmaa. Ylipuhaltamalla saadaan aikaiseksi oktaavivaihdos, jonka avulla on mahdollista jatkaa shakuhachin äänialaa melkein kolme oktaavia. Shakuhachista on useita variaatioita esimerkiksi pituuden ja rakenteen suhteen. Nykyään tavanomaisin on kahdesta osasta tehty lakattu shakuhachi, joka on noin 54,5 senttimetriä pitkä.
Shakuhachin varhaiset versiot tulivat Japaniin Kiinan kautta 600–700-luvulla, mutta jo 800-luvun lopulla se hävisi useiksi sadoiksi vuosiksi. Edo-kaudella (1603–1868) feodaalisessa Japanissa mestarittomat samurait, rōninit, jäivät vaille paikkaa yhteiskunnassa. Osa näistä yhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä sotureista kääntyi zenbuddhalaisen uskonnon puoleen. Yhtenä seurauksena syntyi komusō-munkkien koulukunta, joka harjoitti zen-meditaatiota soittamalla shakuhachia. Shakuhachin käyttäminen meditaation välineenä johti lopulta soolo-shakuhachi-musiikkiin, jota kutsutaan honkyokuksi. 1800-luvun lopulla komusō– munkkien asema kuitenkin heikkeni Japanin yhteiskunnallisten muutosten kourissa, mikä johti shakuhachi-musiikin jakaantumiseen uuteen sekularisoituneeseen ja vanhaan uskonnolliseen linjaan. Samalla shakuhachin valmistusprosessissa instrumentin sisustaa ruvettiin muokkaamaan lakkauksella. Lopputuloksena saavutettiin tasaisemmin, arvattavammin ja kovaäänisemmin soivia instrumentteja, jotka sopivat hyvin yhtyesoittoon ja shakuhachi-musiikin uusiin tyyleihin.
Niin ikään Edo-kaudella kehittyi iemoto-järjestelmä. Iemoto tarkoittaa perheen päätä, mutta sillä viitataan usein yleisemmin opetusjärjestelmään, joka koostuu mestareiden ja oppilaiden hierarkiasta. Hierarkian ylimpänä on iemoto, hänen allaan ovat muut mestarit, heidän allaan edelleen pienemmät mestarit ja lopuksi oppilaat. Päästäkseen ylöspäin hierarkiassa oppilaat maksavat titteleistä, mikä kuulostaa kyseenalaiselta, mutta yhtä kaikki iemoto-järjestelmällä on ollut tärkeä rooli japanilaisten traditioiden ylläpitäjinä.
Shakuhachin kohdalla iemoto-järjestelmä, tai ainakin aspekteja siitä, ilmenee erilaisina koulukuntina, joita kutsutaan japaniksi termillä ryū. Kirjaimellisesti ryū tarkoittaa virtausta, mikä tietyllä tavalla kuvastaa opetuksen ideologiaa; traditio välittyy mestarilta oppilaalle jatkuvassa linjassa ikään kuin virta. Shakuhachin soittajat ovat jakautuneet lukuisiin koulukuntiin, jotka on tyypillisesti nimetty koulukunnan perustajan tai syntypaikan, toisin sanoen temppelin, mukaan. Koulukunnat eroavat toisistaan muun muassa repertuaarin, soinnin, notaation, ornamentoinnin ja muutamissa tapauksissa shakuhachin rakenteen perusteella. Shakuhachi-musiikissa suuria koulukuntia on vain muutama, mutta pienempiä jopa kymmeniä, ellei satoja. Tällä hetkellä suurimmat koulukunnat ovat Kinkoryū sekä Tozan-ryū. Kinko-ryū on 1700-luvulla eläneen Kurosawa Kinkon kehittämä tyyli, ja se on vanhin vielä tänä päivänä olemassa oleva koulukunta. Muita vanhoja koulukuntia ovat temppeleiden mukaan nimetyt Seien-ryū, Myōan Taizan-ryū ja Itchōken.
Toinen tämän hetken suurimmista koulukunnista, Tozan-ryū, sai nimensä perustajansa Nakao Tozanin mukaan 1800-luvun lopulla. Vanhemmista koulukunnista poiketen Tozan-ryūssa on myös paljon niin sanottua uutta musiikkia. Tämä tarkoittaa, että kappaleissa on muun muassa vaikutteita länsimaisen musiikin metriikasta. Lisäksi useat kappaleet on sävelletty yhtyeille. Näin on myös kahdessa 1900-luvun alussa perustetussa koulukunnassa Ueda-ryūssa ja Chikuho-ryūssa.
Viimeisen sadan vuoden aikana erilaisia koulukuntia ja tyylejä on syntynyt valtavasti. Osa keskittyy shakuhachin uskonnollis-filosofiseen perustaan, toiset vanhojen tyylien hiomiseen omanlaisekseen ja muutamat pyrkivät etsimään uusia muotoja ja ilmaisutapoja sekä shakuhachin rajoja. Useissa koulukunnissa myös iemoto-järjestelmä on voimissaan, eikä sen muuttumiseen ole merkkejä nähtävissä – itse asiassa jopa päinvastoin; myös Japanin ulkopuolella shakuhachin soittajat usein identifioituvat tietyn koulukunnan ja linjan kautta. Hierarkkinen järjestelmä ilmenee esimerkiksi opettajien omaksuessa japaninkielisiä nimiä ja mestareiden titteleitä.
Henri Pitkänen
KIRJALLISUUTTA:
-Linder, Gunnar Jinmei 2012. Deconstructing Tradition in Japanese Music: A Study of Shakuhachi, Historical Authenticity and Transmission of Tradition. Stockholm: Department of Oriental Languages, Stockholm University.
– Tokita, Alison McQueen ja Hughes, David W. 2008. Context and change in Japanese music. Teoksessa The Ashgate Research Companion to Japanese Music, toim. Alison McQueen Tokita ja David Hughes. Aldershot, England: Ashgate. S. 1–33.
– Tsukitani, Tsuneko 2008. The shakuhachi and its music. Teoksessa The Ashgate Research Companion to Japanese Music, toim. Alison McQueen Tokita ja David Hughes. Aldershot: Ashgate. S. 145–168.
INTERNET-SIVUSTOJA:
Synkooppi-lehti 