On tyypillinen tammikuinen maanantaiaamu. Raahustan vastatuuleen Sörnäisten rantatietä pitkin räntäsateen iskiessä vaakatasossa kasvojani vasten. Takki litimärkänä ja ripsivärit poskille valuneina saavun lopulta perille numeroon 25. Nousen hissillä kolmanteen kerrok- seen suttuiset silmäni hätäisesti hihaan pyyhkien. Astun ulos hissistä ja sisään Musiikkiarkisto JAPAan. Sisällä minut ohjataan ystävällisesti naulakoille, josta matka jatkuu taukohuoneeseen. Lämmin puheensorina ja tuoreen kahvin tuoksu johdattelevat minut sisään. Tunnelma on kotoisa ja yhteisöllinen; tervehditään ja tarjotaan kahvia. Tulomatkan koettelemukset unohtuvat nopeasti. Olen tullut haastattelemaan arkistonjohtajaa, diplomi-insinööriä ja musiikkitieteen dosenttia, filosofian tohtori Juha Henrikssonia.
Vuodesta 1998 arkistonjohtajana toiminut Henriksson on ensimmäiseltä korkeakoulutukseltaan diplomi-insinööri. Matemaattisesti lah- jakkaana opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa tuntui luontevalta valinnalta lukion jälkeen. Jo opiskelujen aikana 80-luvulla Henriksson teki töitä Nixdorf-nimiselle tietokoneyritykselle, jossa hän pääsi tekemään vaativissa tehtävissä tuotannonohjausjärjestelmiä, joilla valmistettiin linja-autoja ja teollisuusnostureita. Vuonna 1990, kun työntekoa oli takana jo useampi vuosi ja diplomityö TKK:lle viimein valmistui, Henriksson alkoi miettiä tulevaisuutta: ”Mietin, onko tämä nyt sitä, mitä haluan tehdä loppuelämäni. Se ei tuntunut kuitenkaan maailmankatsomuksellisesti oikealta, ja varmaan kolmenkympin kriisikin alkoi siinä vaiheessa pikkuhiljaa painaa päälle.” Vuonna 1992 ajatus uudelleen opiskelemaan lähtemisestä kypsyi lopullisesti. Musiikki oli aina ollut tärkeä harrastus; Henriksson oli soittanut klassista klarinettia ja sivuaineena pianoa ja kuunnellut paljon musiikkia. Yliopiston opinto-oppaasta löytyi musiikkitiede, jonka studiolinja tuntui erityisen luontevalta valinnalta tietokonetaustan omaavalle Henrikssonille. Noihin aikoihin tutkinnon jo suorittaneen oli mahdollista päästä sisään yliopistoon ilman pääsykoetta. Henriksson kuvaa opintojen alkua silmiäavaavaksi kokemukseksi: “Se oli aikamoinen elämys, tuntui, kuin maailma olisi auennut. Teknillisessä korkeakoulussa asiat olivat olleet joko niin tai näin, mutta yhtäkkiä opinkin, että asia voi olla näin, tai näin, tai sitten se voi olla näin. Vaihtoehtoisia tulkintoja on paljon.” Myös musiikillinen maailma laajeni loppuelämää määrittävällä tavalla: ”Olin kuunnellut etupäässä 60–70-lukujen poppia ja rockia, mutta esimerkiksi Erkki Pekkilän etnomusikologian johdantokurssilla ja Timo Laitakarin kurssilla maailman musiikkikulttuureista musiikillinen maailmankuva alkoi avartua. Jazzia olin kuunnellut aikaisemminkin jonkin verran, mutta opiskelun alkaessa se kolahti entistä rajummin. Sitten en oikeastaan kauheasti muuta kuunnellutkaan.” Musiikkitieteen opiskeluun liittyy monia lämpimiä muistoja myös varsinaisten opintojen ulkopuolelta: Synkooppi ry:n toiminta (jonka puheenjohtajana Henriksson toimi), soittaminen ja keikkailu opiskelijoista kootussa kymmenhenkisessä soul-bändissä sekä tunne löytyneestä henkisestä kodista.
Henrikssonin opiskelumotivaatio oli korkea, ja hän luki itsensä kolmessa vuodessa maisteriksi. Gradu käsitteli sointukorvauksia jazzissa, ja aihetta tuntui luontevalta lähteä viemään eteenpäin. Väitöskirja valmistui kolmessa vuodessa, ja Henriksson väitteli tohtoriksi vuonna 1998. Samana vuonna Musiikkiarkiston edeltäjä Suomen Jazz & Pop Arkisto etsi itselleen uutta arkistonjohtajaa Jukka Haaviston jäädessä eläkkeelle. Henriksson laittoi paperit sisään ja haastatteluprosessin päätteeksi tuli valituksi työhön. “Lähdin rakentamaan tästä omannäköistä työpaikkaa. Pieni, joustava organisaatio mahdollistaa sen tyyppisen toiminnan, kuin itse haluaa. Arkistotoiminta vilkastui huomattavasti, aineiston määrät lähtivät kasvuun. Aloimme myös tehdä yhteistyötä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa ja luetteloida aineistoja Viola-tietokantaan. Järjestimme jazz-tutkimusseminaareja yhdessä Jyväskylän musiikkitieteen laitoksen kanssa Jyväskylä Summer Jazz -festivaalin yhteydessä. Sen lisäksi lähdimme ensimmäisinä Suomessa mukaan äänitteiden digitointiin. Digitalisaatio on muuttanut paljon muistiorganisaatioalaa, ja olemme olleet siinä mukana etujoukoissa.” Jazz & Pop Arkisto oli vuosina 2004–2008 mukana EU-projektissa Training for Audiovisual Preservation in Europe, jonka tarkoituksena oli järjestää koulutusta ja koulutusmateriaalia audiovisuaalisen aineiston digitoinnista ja digitaalisesta pitkäaikaissäilytyksestä Euroopassa. Yhteistyötä projektissa tehtiin maineikkaiden kumppaneiden kanssa, mukana olivat Itävallan Phonogrammarchiv, Puolan Kansallisarkisto, European Commission on Preservation and Access Hollannista ja Reproduction, Binding and Restoration Centre for the State Archives of Italy Italiasta. Projekti onkin jäänyt Henrikssonin mieleen erityisen tärkeänä ja mielekkäänä. Tänä vuonna Suomen 100-vuotisjuhlat näkyvät Musiikkiarkiston toiminnassa monenlaisena yhteistyönä, muun muassa Pomusin (populaarimusiikin nettimuseo) kanssa järjestettyinä keskustelutilaisuuksina suomalaisesta populaarimusiikista Kirjasto 10:ssä ja erilaisina näyttely-yhteistöinä.
Henrikssonin tyypillinen työpäivä on sirpaleinen ja useista paloista koostuva kokoelma tehtäviä. Työhön kuuluu hallinnollisia tehtäviä, joista varojen käyttö ja valvominen on tärkeimpiä. Henriksson pitää yhteyttä kumppaneihin, joiden kanssa tehdään muun muassa näyttelyitä ja julkaisutoimintaa. Työ sisältää myös tiedottamista ja henkilöstöhallintoa, tosin Henriksson kehuu Musiikkiarkiston oma-aloitteista ja vastuuntuntoista henkilökuntaa, joka ei kyttäämistä kaipaa. Varsinaisen arkistonjohtajan työnsä lisäksi Henriksson on vuosien varrella kirjoittanut neljä kirjaa, useita artikkeleita ja levynkansitekstejä sekä toiminut monissa luottamustehtävissä, kuten Arkistosektorin yhteistyöverkoston ohjausryhmän jäsenenä sekä Kansallisarkiston neuvottelukunnassa.
Keskustelumme siirtyy musiikkitieteen oppiaineen nykyiseen tilanteeseen Helsingin yliopistossa. Dosentuurin vuonna 2006 saanut Henriksson on surullinen aineeseen kohdistuneista leikkauksista ja erityisesti tuntiopetuksen jatkuvasta vähentymisestä. Toisaalta hän myös ymmärtää supistusten tarpeellisuuden. ”Onhan se totta, että musiikkitieteen papereilla on vaikea työllistyä. Täytyy olla itse aktiivinen ja hankkia työkokemusta, eikä niitä paikkoja loppujen lopuksi silti hirveästi ole. Meitä koulutettiin aikanaan liikaa, ja monet paikat ovat edelleen meidän hallussamme. Menee vielä kauan, ennen kuin me jäämme niistä eläkkeelle”, Henriksson toteaa. Musiikkitieteilijöiden asiantuntijuudelle on silti Henrikssonin mielestä yhä nyky-yhteiskunnassa tarvetta. ”Musiikkitieteilijä ei sorru itsestäänselvyyksiin. Yliopisto-opintojen myötä kyky kyseenalaistaa, hankkia ja omaksua uutta tietoa sekä suhtautua kriittisesti lähteisiin karttuu. Musiikkitieteilijät arvostavat ja ymmärtävät monikulttuurisuutta, mikä on nykymaailmassa äärettömän tärkeä asia. Elämme tekniikkapainotteisessa ympäristössä, jossa on alettu vasta pikkuhiljaa ymmärtää, että pelkkä tekniikan hallitseminen ei riitä, tarvitaan myös sisältöä. Musiikkitieteilijät, jos ketkä, pystyvät tuottamaan mielekästä sisältöä.”
Suomalaisen musiikin tulevaisuutta Henriksson ei tahdo kovin tarkasti lähteä arvailemaan. “Mitä on suomalainen musiikki? Vaikka me täällä arkistossa kerätään musiikkia, joka on tehty Suomessa tai muuten liittyy Suomeen, voi se itse musiikki olla mitä vaan. Varmasti monikulttuurisuus tulee siihenkin yhä vahvemmin vaikuttamaan. Se musiikillinen yhtenäiskulttuuri, joka Suomessa pitkälti vielä minun nuoruudessani vallitsi, on sirpaloitunut ja moninaistunut. Yleisten linjojen vetäminen on muuttunut lähes mahdottomaksi. Uskon silti, että Suomessa tullaan varmasti tekemään meille suomalaisille merkittävää musiikkia jatkossakin.”
Vaikka Henriksson kirjoittikin väitöskirjansa englanniksi, on hän siitä lähtien tehnyt tietoisen päätöksen kirjoittaa etupäässä suomeksi. Akateemisen maailman ja rahoittajien kova paine julkaista englanniksi tekee Henrikssonin huolestuneeksi suomen kielen tulevaisuudesta. ”Jos me emme kirjoita suomeksi, niin kuka sitten? Meillä on hieno kieli, jota ei saisi päästää rappeutumaan. Itsensä ilmaiseminen fiksusti, selkeästi ja ymmärrettävästi on minulle tärkeä asia, ja juuri siksi haluan kirjoittaa suomeksi.”
Lopuksi olen kiinnostunut kuulemaan, millaista musiikkia arkistonjohtaja itse kuuntelee. Aluksi hän mainitsee John Coltranen kvartetin ja Miles Davisin 1960-luvun puolivälin kvintetin ikisuosikeikseen, joiden kuuntelemiseen hän ei väsy koskaan. Haluan kuitenkin erityisesti tietää, mitkä suomalaiset artistit tai bändit ovat tehneet häneen vaikutuksen. ”Olen aina arvostanut esimerkiksi Eero Koivistoista ja Juhani Aaltosta todella paljon. Myös hyvä suomalainen, kunnolla tehty iskelmä vetoaa minuun. En halua kuitenkaan ajatella tätä pelkästään artistien tai bändien kautta. Itse olen tutkinut lähinnä näitä taustavaikuttajia, ja kyllä nämä neljä herraa Toivo Kärki, Erik Lindström, Rauno Lehtinen ja Jaakko Salo, joista olen kirjat kirjoittanut, täytyy tässä yhteydessä mainita. Heidän tuotantonsa helmet ovat sellaisia, jotka kyllä kestävät kuuntelua. Toki, kun puhutaan suomalaisesta iskelmästä, ei Olavi Virtaa ja Laila Kinnusta voi mitenkään ohittaa. He olivat poikkeuksellisia lahjakkuuksia. Kuitenkin monesti unohdetaan tekijät kappaleiden takana, ne säveltäjät ja sovittajat, joilla on ollut valtavan iso rooli. Toivoisin, että nämä taustavaikuttajat saisivat myös ansaitsemansa huomion.” Toivo Kärjen perintö on myös mukana Henrikssonin jokapäiväisessä työssä. Kärjen pojan kautta Musiikkiarkistolle lahjoituksena tullut työpöytä seisoo Henrikssonin työhuoneessa. Sen ääressä Toivo Kärki kirjoitti monet rakastetuimmat laulunsa. Nyt se toimii arkistonjohtajan työpöytänä, jatkaen näin matkaansa osana suomalaista musiikkihistoriaa.
EEVA PALMÉN
Synkooppi-lehti 