SUOMEN SÄVELTÄJIÄ

Mitä on suomalainen musiikki taidemusiikissa? Onko se musiikkia, joka on sävelletty Suomessa? Musiikkia, joka on suomalaisen säveltämää? Onko suomalainen musiikki musiikkia, jonka aiheet haetaan isänmaan luonnosta, historiasta tai kulttuurista. Vai onko suomalainen musiikki sitä, että hyödynnetään olemassa olevia taideteoksia, kuten kansansävelmiä ja kansanrunoutta, tai niiden piirteitä?

Kysymykseen voidaan vastata, kun havaitaan, että sanaparia suomalainen musiikki voidaan käyttää useassa merkityksessä. Asiallisin merkitys suomalaiselle musiikille on se, että sillä tarkoitetaan 1) musiikkia alkuperän mukaan, eli musiikkia, jonka säveltäjä on suomalainen. Suppeammassa ja tietyllä tavoin olennaisemmassa merkityksessä 2) suomalainen musiikki tarkoittaa suomalaisen säveltäjän musiikkia, jossa hyödynnetään kansallisia aiheita, kuten luontoa, historiaa, kulttuuria, kansanmusiikkia tai kansanrunoutta; tällöin se tarkoittaa musiikkia, jossa on kansallista ideapohjaa, josta esimerkiksi Mikko Heiniö puhuu. Suppeimmassa mielessä voidaan ajatella, että suomalainen musiikki on 3) musiikkia, jossa suomalainen säveltäjä hyödyntää kansamusiikkia jollakin Bartókin kolmesta tavasta. Säveltäjä voi Bartókin mukaan a) käyttää kansansävelmää sellaisenaan tai vähän muunnellen, b) säveltäjä voi keksiä kansansävelmäjäljitelmän, tai sitten c) säveltäjä voi luoda kansanmusiikin sävyistä musiikkia mukauttamalla ”kansanmusiikin ilmaisutapoja omaan musiikilliseen äidinkieleensä”.

Tässä artikkelissa käsitellään suomalaista taidemusiikkia sanan ensimmäisessä merkityksessä, mutta huomioon otetaan erityisesti kaksi jälkimmäistä seikkaa. Näkökulma on säveltäjälähtöinen, eikä siltikään kaikkia säveltäjiä ole tilaa käsitellä, ja sittenkin voidaan kustakin antaa vain pintaraapaisu. Tarkastelu alkaa Ruotsin vallan ajasta ja päättyy noin vuoteen 1939.

Mainittakoon kuitenkin, että varhaisin tunnettu suomalaiseen teemaan perustuva sävellys on Giuseppe Acerbin kvartetti klarinetille, vululle, alttoviululle ja sellolle vuodelta 1799. Acerbi oli tosin muuntanut meille tutun 5/4-tahtilajin muotoon 2/4.

Ensimmäisen Kalevala-aiheisen oopperan, jossa käytetään suomalaisia sävelmiä, taas sävelsi Karl Müller-Berghaus. Müller-Berghausin oopperasta Die Kalewainen in Pochjola esitettiin toinen näytös vuonna 1890. Oopperan näytökset ovat Morsiamen kosinta, Sampo, Ahdin eloonherättäminen ja Taistelu onnesta.

E N S I A S K E L E E T

Taidemusiikin historia Suomessa katsotaan alkaneeksi ortodoksisen ja katolisen kirkkomusiikin saapumisen myötä. Tässä mielessä suomalaisen taidemusiikin historia alkaisi jo keskiajalla. Tärkeitä musiikinharjoituksen paikkoja olivat ”kirkot ja niiden yhteydessä annettava opetus, luostarit kouluineen sekä kaupunkien killat”. Koulujen oppilaat, teinit, kiersivät maaseudullakin taloissa laulamassa latinaksi ja kansankielellä. Tämä tapa jatkui myös uskonpuhdistuksen jälkeen. Näin jo varhain taidemusiikki tuli tunnetuksi Suomen kansan keskuudessa muutenkin kuin kirkoissa.

Kuitenkin puhuttaessa suomalaisesta musiikista yllä esitetyn määritelmän ja valitun säveltäjälähtöisen näkökulman mukaan voidaan tältä erää sivuuttaa taidemusiikin esityskäytäntöjen historia ja hypätä suoraan vuoteen 1761, jolloin ensimmäisenä merkittävänä suomalaisena säveltäjänä pidetty Erik Tulindberg (k. 1814) syntyi Vähässäkyrössä. Tulindbergin perhe oli muuttanut Suomeen Ruotsin Tullingesta. Tulindberg oli varsinaiselta ammatiltaan virkamies. Hän oli kuitenkin varsin maineikas muusikko, sillä hän oli Kuninkaallisen Musiikkiakatemian jäsen vuodesta 1797 lähtien. Tulindberg oli yksi esiintyjistä yllä mainitun Giuseppi Acerbin kvarteton ensiesityksessä Oulussa vuonna 1799. Tulindbergin sävellystuotannosta on säilynyt viulukonsertto, kuusi jousikvartettoa ja poloneesivariaatioita sooloviululle. Mitään erityisiä suomalaisia piirteitä Tulindbergin sävellyksissä ei ole, vaan ne ovat perin sovinnaista 1700-luvun lopun tyyliä. Toinen varhainen säveltäjä on helsinkiläissyntyinen Thomas Byström (1772–1839). Tulindbergin tavoin Byström oli aluksi harrastajamuusikko. Virkamiesuran sijaan Byström oli Ruotsin armeijan upseeri. Jo vuonna 1794 hänet valittiin Kuninkaallisen Musiikiakatemian jäseneksi. Pohjanlahden länsipuolelle Byström oli muuttanut 1793. Byströmin upseerinura loppui 1816, kun hänen virkansa lakkautettiin. Tämän jälkeen hän toimi pianonsoiton (1818–33) ja urkujensoiton (1818–24) opettajana Musiikkiakatemiassa. Sävellyksistä huomattavia ovat muun muassa Air russe variée ja poloneesi pianolle sekä kolme sonaattia viululle ja klaveerille. Eräässä aikalaiskirjeessä Byströmin tyyliä kuvataan ”joskus melkein liiankin kromaattiseksi.”

Uudestakaupungista kotoisin oleva Bernhard Crusell (1775–1838) oli ammattimuusikko. Crusell muutti vuonna 1791 Tukholmaan, jossa oli mahdollisuuksia ammattimuusikon uralle. Hänen soittimensa oli klarinetti, ja hänet itse asiassa tunnettiin ”yhtenä aikansa merkittävimmistä klarinettivirtuooseista”. Hänen sävellyksiinsä kuuluu muun muassa ooppera Orjatyttö (1824), kolme klarinettikonserttoa, kolme klarinettikvartettoa ja lukuisia muita teoksia.

Suomalaisia säveltäjiä 1700-luvun puolella ovat myös Kyröstä kotoisin olevan Johan Lithanderin jälkeläiset Carl (1773–1843), Ernst (1774–1803) ja Fredrik (1777–1823). Carl soitti pianoa taidokkaasti ja myös viulua. Hän vietti lähes koko elämänsä Suomen ulkopuolella: lapsuuden Viron Hiidenmaalla ja vuodesta 1790 lähtien Ruotsissa. 1814–1817 hän asui Lontoossa, jossa julkaistiin lukuisia hänen sävellyksiään. Mainittakoon hänen sävellyksistään fis-molli-sonaatti pianolle ja laulunäytelmät Säkkipillin soittaja ja Lantara. Nuorempi veli Ernst soitti Carlin tavoin viulua ja pianoa sekä myös urkuja. Hän toimi 1802 Porvoon tuomiokirkon urkurina. Hänen ainut säilynyt sävellyksensä on Polonaise viululle. Fredrik teki uransa kauppakirjanpitäjänä ja pianonsoitonopettajana Turussa. Hän sävelsi muun muassa poloneesin orkesterille, josta on säilynyt vain pianosovitus, ja teoksia pianolle, kuten Muunnelmia Haydnin teemasta ja Chanson russe, sekä yksinlauluja.

Suomalaisia vaikutteita ei edellämainittujen miesten sävellyksissä ole. Ensimmäinen suomalainen säveltäjä, jonka kohdalla voidaan jo puhua suomalaisesta musiikista toisen määritelmän mukaan on Vaasassa syntynyt Fredrik Ehrström (1801–1850). Nuorukaisena hän tutustui J. L. Runebergiin. Papinpoika ryhtyi ensin perämieheksi, mutta haaksirikon jälkeen aloitti lakiopinnot vuonna 1824. Opinnot kuitenkin keskeytyivät, ja hän toimi sekalaisissa musiikkitöissä. 1833 hän kirjautui takaisin yliopistoon, joka oli nyt muuttanut Helsinkiin. Vuonna 1840 hänet valittiin Helsingin Vanhan kirkon urkuriksi. Hänen sävellystuotantonsa koostuu lukuisista yksin- ja kuorolauluista, joista osa on sävelletty Runebergin isänmaallishenkisiin teksteihin. Ehrström on yksi monista, jotka ovat säveltäneet Maamme-laulun. Runeberg sävelitti runonsa myös itse.

Fredrik Pacius

Vaasalaissyntyinen Fredrik Eimele (1804–1871) puolestaan teki Maamme-laulusta kaksikin versiota. Hän oli taitava viulisti ja sävelsi muun muassa kuorolauluja, Klemetin mukaan ei kovin kummoisia, jousikvarteton ja Johdannon ja muunnelmia omasta teemasta viululle. Vapaiden taiteiden maisteri Eimele oli yksi niistä, jotka pyrkivät Helsingin yliopiston musiikinopettajaksi – kuitenkin tuloksetta, ja paikkaan haettiin parempi mies: Fredrik Pacius.

MUSIIKKIELÄMÄN NOUSU EUROOPPALAISELLE TASOLLE

Musiikkitieteen emeritusprofessori Eero Tarasti on todennut, että klassinen musiikki eroaa muista kaunotaiteista, kuten kirjallisuudesta tai kuvataiteista, juuri siinä, että suuri säveltäjä ei voi tulla ikään kuin tyhjän päälle, vaan hän tarvitsee vakiintuneen institutionaalisen musiikkikulttuurin. Sinfonia tai konsertto vaativat harjaantuneita soittajia ja yleisöä. Topeliuksesta lähtien tämän perustan luojana on pidetty saksalaissyntyistä Fredrik Paciusta (1809–1891). Pacius tunnetaan yleisesti lähinnä Maamme-laulun säveltäjänä, mutta hän oli paljon muutakin, nimittäin ei aivan vähäisen neron mies. Pacius saapui Helsinkiin hoitamaan Helsingin yliopiston musiikinopettajan virkaa vuonna 1835. Hän jatkoi tätä työtä aina vuoteen 1867 asti. Ammattitaitoinen Pacius alkoi myös heti organisoida uutterasti Helsingin musiikkielämää. Jo Paciuksen saapumisvuonna Helsingissä esitettin Ludwig Spohrin oratorio Die letzten Dinge, johon Pacius tosin joutui säveltämään uuden orkesterijohdannon, sillä alkuperäinen oli esittäjistölle liian vaikea.

Pacius sävelsi ensimmäisen suomalaisen oopperan, tai laulunäytelmän, Kaarle-kuninkaan metsästyksen (ensiesitys 1852), jonka ruotsinkielinen libretto oli Z. Topeliuksen työtä. Isänmaallisessa hengessä oopperan ensi-illan jälkeen laulettiin Maamme-laulu. Tarastin mukaan III näytös on Kaarle-kuninkaassa musiikillisesti mielenkiintoisin. Se alkaa markkinakohtauksella täynnä groteskeja henkilöhahmoja: kalastajaeukkoja, helppoheikkejä, silmänkääntäjiä, tanssiva karhu ja kanteleensoittaja. Markkinakohtauksen ”teksteissä pilaillaan ajankohtaisten tapahtumien ja skandinavismin kustannuksella.”

Kalevala-aiheen pariin Pacius pääsee säveltäessään musiikkia Topeliuksen satunäytelmään Kypron prinsessaan (alunperin ruotsiksi Princessan av Cypern), jossa Lemminkäisen tarina sijoitetaan Kyprokseen. Myllylaulu-numerossa 5/4-tahtilajissa esiintyy eräs Henrik Reinholmin keräämä kaikille tuttu suomalainen kansansävelmä. Viimeinen Paciuksen suuri teos oli ooppera Die Loreley, joka sai ensiesityksen 1887.

Muita Paciuksen tärkeitä teoksia ovat muun muassa viulukonsertto (1845) ja keskeneräiseksi jääneen sinfonian ainut osa (1850) – sekä tietenkin ihmeellinen Suomen laulu (1854), joka on jo todellista suomalaista musiikkia ja yllätti säveltäjänsäkin kauneudellaan. Paciuksen Maamme-laulu esitettiin ensi kerran vuonna 1848 Floran päivänä 13. toukokuuta.

Joku voi nyt ihmetellä, että eikö yllä olevan määritelmän mukaan suomalainen musiikki tarkoita suomalaisen säveltäjän musiikkia? Paciushan kuitenkin oli saksalainen. Vastaan, että mikä tahansa isänmaa voi ottaa jokun tyttärekseen tai pojakseen ikään kuin adoption kautta. Juuri näin tapahtui Paciuksen kohdalla. Hänet voi nähdä sinä, joka pani liikkeelle musiikin suomalaisvaikutteiden aallon.

Paciuksen kaltaisen mutta vaatimattomamman uran teki danzigilaissyntyinen Richard Faltin (1835–1918), joka jatkoi Paciuksen työtä Helsingin yliopiston musiikinopettajana vuodesta 1869 lähtien. Suomeen Faltin oli saapunut nuorena miehenä vuonna 1856, kun hän aloitti Viipurin saksalaisen poikakoulun musiikinopettajana. Viipurissa Faltin oli organisoinut kamarimusiikkikonsertteja ja Viipurin ensimmäisiä sinfoniakonsertteja. Faltin sävelsi lukuisia lauluja ja laajan Kalevala-aiheisen Promootiokantaatin vuodelle 1890 Kaarle Krohnin sanoihin.

Musiikkikriitikkona ja romaanikirjailijanakin tunnettu musiikissa lähinnä itseoppinut Axel Ingelius (1822–1868) sävelsi ensimmäisenä suomalaisena sinfonian (1847), joka on huomattava myös sen kolmannen osan 5/4-tahtilajissa olevan Scherzo finnicon vuoksi. Muita kansallisia piirteitä siinä ei havaita. Ingelius sävelsi oopperan Junkerns förmyndare, joka valmistui 1853, eli vuosi Kaarle-kuninkaan metsästyksen jälkeen. Ingelius kuulutti suomalaisen musiikin nousua kirjoituksissaan: ”Kansassa elävä musiikki on kahleissa, mutta kerran tulee päivä, jolloin kahleet kirpoavat, musiikki saa vapautensa ja antaa meille lämpönsä.” Tätä päivää saatiin odottaa vielä Ingeliuksen kuoleman jälkeen.

Filip von Schantz (1835–1865) muistetaan ennen muuta Kullervo-alkusoiton säveltäjänä; siinä ei tosin kerrota olevan juuri lainkaan suomalaiskansallisia musiikillisia elementtejä. Hän kunnostautui myös kansansävelmien kerääjänä Itä- ja Keski-Suomessa.

Richard Faltinin viuluoppilas Ernst Fabritius (1842–1899) syntyi Viipurin maalaiskunnassa. Hän piti nuorena monia menestyksekkäitä konsertteja, mutta lopetti konsertoinnin ja vaihtoi alaa joko terveydellisistä syistä tai sitten siksi, että näköala vakio-ohjelmiston satakertaisesta soitosta vaikutti lohduttomalta. Musiikki pysyi harrastuksena, ja hän sävelsi mahdollisesti keskeneräiseksi jääneen nyttemmin kadonneen sinfonian, viulukonserton ja kamarimusiikkia sekä lauluja. Seija Lappalainen (1994) mainitsee, että Fabritius ”oli Ingeliuksen ohella ensimmäisiä taidesäveltäjiä, jotka sävelsivät lauluja myös suomenkielisiin runoihin.”

Musiikinhistoriassa helsinkiläinen Martin Wegelius (1846–1906) muistetaan ennen muuta Helsingin musiikkiopiston johtajana ja Sibeliuksen sekä myös Armas Järnefeltin, Erkki Melartinin, Selim Palmgrenin, Toivo Kuulan ja Erik Furuhjelmin opettajana. Wegeliuksen tärkeimpiä teoksia ovat kantaatit Den 6. maj (1878) ja Julnatten, Daniel Hjort -alkusoitto ja Fantasia pianolle ja orkesterille.

Pacius oli vuonna 1884 75-vuotispäivänään lausunut Robert Kajanukselle (1856– 1933) sanat ”Näihin käsiin lasken turvallisesti Suomen musiikin tulevaisuuden”. Nykyään Kajanus muistetaan pikemminkin kapellimestarina ja erityisesti Sibeliuksen tulkitsijana. Tawaststjerna kirjoittaa:

”Robert Kajanus, joka oli a-molli kvarteton kantaesityksessä läsnä [vuonna 1889], oivalsi oitis, että yhdeksän vuotta nuorempi Sibelius oli tästä puolen Suomen säveltäjäkunnan kärjessä. – – Konsertin jälkeen Kajanus totesi että toisten, esimerkiksi hänen, tuskin enää maksoi vaivaa kirjoittaa Suomessa musiikkia. Näillä sanoillaan Kajanus ilmaisi perimmäisen asennoitumisensa Sibeliukseen.– – hän ymmärsi Sibeliuksen musiikin ja ihaili sitä; mutta silti teki kipeätä kokea, ettei enää ollutkaan maan lupaavin säveltäjä.”

Kajanus oli oivallinen säveltäjä. Ennen tuota tapahtumaa hän oli ehtinyt säveltää muun muassa Kalevala-aiheisen Kullervon surumarsssin (1880) ja sinfonisen runon Aino (1885) sekä Suomalaisen rapsodian (1881). Eikä säveltäminen aivan tyystin vuoteen 1889 loppunut. Yhdessä Kajanus päihitti Sibeliuksen: erinäisten vaiheiden jälkeen hänet valittiin Helsingin yliopiston musiikinopettajaksi Sibeliuksen sijasta vuonna 1897.

Ida Moberg (1859–1947) oli ensimmäinen suomalainen naissäveltäjä. Hänen sävellyskonsertissaan 1906 esitettiin muun muassa hänen ainoaksi jäänyt sinfoniansa (1905). Muita orkesteriteoksia ovat esimerkiksi Auringon nousu, Kaleva-fantasia ja Amor mortis (kuoro ja orkesteri).

60-LUVUN LAPSET

”Kasvojen ilme vaihtelee joka sanalla, silmät säihkyvät, jäsenet väräjävät. On melkein mahdoton ymmärtää, että tuossa on nykyajan suomalaisin säveltäjä, ellei tietäisi, että tulisuus on surumielisyyden kaksoissisar.”

Ilmari Krohn

Näillä sanoilla kuvasi Juhani Aho nuorta Sibeliusta (1865–1957), josta tulisi pohjoisen Euroopan suurin ja kenties aikansa tärkein säveltäjä. Kansallisen ikonin ja hänen tuotantonsa kuvaaminen ja asettaminen tällaisen artikkelin puitteissa oikeisiin mittasuhteisiin tuntuu mahdottomalta tehtävältä.

Yllä mainittiin, kuinka jo a-molli-jousikvarteton yhteydessä esimerkiksi Kajanus huomasi Sibeliuksen etevyyden, eikä hän ollut mielipiteessään yksin. Musiikkikriitikko Karl Flodin kirjoitti: ”Hän on yhdellä iskulla liittynyt niiden ensi riviin, joille on uskottu suomalaisen luovan säveltaiteen tulevaisuus.” Ilmari Krohn kirjoitti Sibeliuksen seuraavasta jousikvartetosta B-duurista, että kyseinen edusti vielä Sibeliuksen sturm und drang -kauden kiihkeää taistelua ja että: ”Suokoon Jumala tuon taistelun loppua woitolla; silloin on Suomen kansa saawa pojaltaan kuulla omat suurimmat, pyhimmät, ihanimmat aatteensa sulosäwelien, mahtisointujen puwussa. Kansansa taistelut, ulkoiset ja sisälliset, on säweltäjä luonut esiin; milloin on woitonkin wirsi soiwa? Waan ehkä wielä kansassakin paras woitto saawuttamatta, woitto itsensä yli!”

Sibelius ei tosin tällaisia puheita paljon arvostanut omasta musiikistaan. Ja kuitenkin Kullervoa säveltäessään Sibelius tahtoi luoda läpikotaisin suomalaishenkisen sinfonian. Kullervossa (1892) Sibelius lunastaakin Ingeliuksen miltei profeetalliset sanat Suomen musiikin vapautumisesta. Jo ensitahdeissa, joissa musiikki on puhtaan soittimellista, suomalainen kuulija voi joutua saman mielenliikutuksen valtaan kuin kuullessaan vanhoja suomalaisia kansansävelmiä. Ja kolmannessa osassa Kullervo ja hänen sisarensa Sibelius sävelittää suomen kielen niin luonnollisella tavalla, ikään kuin paljastaen sen olemuksen niin sanan muodon eli merkitsijän kuin sanan sisällön eli merkityksenkin kohdalla, että sanojen välittämä viesti transfiguroituu musiikillisesti.

Muita suomalaiskansallisia sävellyksiä Sibeliukselta ovat muun muassa musiikillista polemiikkia herättänyt Lemminkäis-sarja (1896), Pohjolan tytär (1906), Luonnotar (1913) ja Tapiola (1926), ”jonka yksinkertaista perusaihetta voidaan” Erkki Salmenhaaran mukaan ”pitää runonlaulun loppuun saakka jalostettuna muotona”. Kansallinen sävy on huomioitu myös Sibeliuksen niin sanotuissa absoluuttisen musiikin teoksissa: Ilmari Krohnin mukaan ensimmäisen sinfonian avaava yksin soiva klarinetti oli kuin karjalaisen itkijänaisen ääni. Ivan Lipaev puolestaan kirjoittaa: ”Hänen sävelensä ovat luita ja ytimiä myöten suomalaista, ajatusta tuhansista järvistä ja metsiköistä, kovista graniittikallioista. Tämä on ehkä syynä siihen, miksi eurooppalaiset kriitikot, jotka eivät ole koskaan nähneet Sibeliuksen kotimaata eivätkä tiedä sen elintavoista ja toiveista mitään, eivät ymmärrä häntä.”

Jean Sibelius

Lisäksi tietenkin Finlandia (1899), Ateenalaisten laulu (1899) ja Jääkärimarssi (1917) muodostavat luovuttamattoman osan suoma- laisen patrioottisen musiikin kaanonia.

Joskus voi nähdä Sibeliusta sanottavan suomenruotsalaiseksi. Tämä on kuitenkin erheellinen käsitys, mikäli tuolle sanalle halutaan antaa mielekäs merkitys. Sibelius oli ruotsinkielinen, mutta: ”Ajattele, kun minä sanoin tekeväni sävellystä Kalevalan tekstiin, hän [Wegelius] meni ihan punaiseksi ja sanoi ‘h’. Tuommoista minä en jaksa sulattaa. Koko ruotsalainen teatteripuolue, ne importoidut tukholmalaiset, inhottaa minua. Vihdoinkin minä näytän mihin kelpaan.”

Sibelius välttyi tempautumasta mukaan kielisotaan. Wegeliuksesta on tässä yhteydessä vielä mainittava, että alkujärkytyksestään toivuttuaan Wegelius kiinnostui Sibeliuksen teoksesta.

Sibeliuksen yhteydessä ei voi unohtaa hänen vaimoansa Aino Sibeliusta (1871–1969, o.s. Järnefelt). Yhden kauniista kuvista rakastavien lemmestä antaa tämä ilmeisesti Hamlet– vaikutteinen jakso eräästä maestron kirjeestä:

”Minä katsoin Sinua aina, niin kuin muistat, ja Arvid sanoi minulle aina ‘älä katsele noin minun sisareeni’. Minä yritin löytää Sinusta jotain epäsymmetristä ja vastenmielistä. Siitä ei tullut mitään. Minä olin Sinun vankisi jo silloin, vaikka hangoittelin vastaan. Minulla on äksy luonto minä olen vallanhimoinen ja ylpeä tai paremminkin kopea, mutta mistä?”

Yllä mainittu suomalaisen musiikkitieteen isä ja yksi aikansa merkittävimmistä musiikkitieteilijöistä Ilmari Krohn (1867–1960) oli myös tuottelias säveltäjä. Varhaisia Krohnin teoksia ovat muun muassa Myrsky-alkusoitto (1890), kuvaelmamusiikki Pohjolan häät (tai Lemminkäisen tulo Pohjolaan, 1891), sarja jousille Yksin (1891), sinfoninen sarja Kevät (1892) ja kantaatti Vankeus ja Vapautus (1895). Krohnin sävellyksellinen mielenkiinto suuntautui vanhemmiten erityisesti hengel- liseen säveltuotantoon. Krohnin ja samalla Suomen ensimmäinen oratorio Ikiaartehet valmistui 1912 ja esitettiin 1914. Raamattuaiheinen Tuhotulva valmistui 1918. Toinen oratorio Voittajat (1934) sai ensiesityksensä vuonna 1937. Sen runkona toimivat suomalaiset hengelliset kansansävelmät, minkä tähden sitä voisi oikeastaan nimittää ”Suomen kansan oratorioksi”. Ikiaartehien vastaanotto oli innostunutta ja Voittajien enimmäkseen myötämielistä.

Otto Kotilaisen (1868–1936), joka tunnettiin myös Heinäveden Otto Suurena, sävellystuotanto on enimmäkseen laulumusiikkia: yksinlauluja, kantaatteja, duettoja ja kuorolauluja. Varpunen jouluaamuna ja Kun joulu on ovat juuri Otto Kotilaisen säveltämiä. Muita sävellyksiä ovat esimerkiksi sinfoninen runo Kaatuneiden muistolle (1919) ja Tuonetarten tanssi (1919).

Oskar Merikanto (1868–1924) sävelsi ensimmäisenä suomalaisena suomenkielisen oopperan. Merikannon Pohjan neiti, jossa hyödynnetään myös suomalaisia sävelmiä, valmistui vuonna 1898 SKS:n oopperakilpailuun; se oli myös kilpailun ainut teos. Ensiesityksensä Pohjan neiti sai vasta 1908 Viipurin laulu- ja soittojuhlilla. Erkki Salmenhaara toteaa oopperasta, että ”’juonen’ heikkoudena on ennen muuta se, että siitä puuttuu draamallinen keskitys”, musiikki taas ”on kuin sarja Merikannon sinänsä viehättäviä kansanomaisia laulelmia”. Oskar Merikanto sävelsi kaksi muutakin oopperaa: Elinan surman (1810) ja Regina von Emmeritzin (1920). Parhaiten Merikanto tunnetaan kuitenkin yksinlaulujen säveltäjänä.

Viipurilaissyntyinen Armas Järnefelt (1869–1958) oli Erkki Salmenhaaran mukaan yksi ”puhdaspiirteisimmistä kansallisromantikoistamme”, vaikka kapellimestarintyö veikin hänet vuosiksi Ruotsiin. Kansainvälisesti kuuluisimpia Armas Järnefeltin sävellyksiä ovat pienimuotoiset sävellykset Preludi (1900) orkesterille ja kansallisromanttinen Berceuse (1904) eri versioissaan. Suurempia teoksia ovat esimerkiksi varhainen sinfoninen runoelma Kanteletar, Sinfoninen fantasia (1895) ja sinfoninen runo Korsholma (1894), jossa Järnefelt hyödyntää Kalevala-sävelmistöä, ja teos huipentuu koraaliin Jumala ompi linnamme. Lisäksi Järnefelt sävelsi muun muassa näytelmämusiikkeja, kantaatteja ja suuren määrän kuoro- ja yksinlauluja.

KOHTI 1900-LUKUA

Viljo Mikkola (1871–1960) teki uransa Turussa ensin Tuomiokirkon kanttorina ja sitten Mikaelinkirkon urkurina. Mikkola sävelsi runsaasti kirkkomusiikkia, urkusävellyksiä, kuorolauluja, sävellyksiä orkesterille, kuten Pohjalainen sarja ja Kesäkuvia, sekä 1947 valmistuneen oratorion Kristus, josta Sibelius antoi Mikkolalle myönteistä palautetta.

Erittäin tuottelias Erkki Melartin (1875–1937) syntyi Käkisalmen maalaiskunnassa. Melartin sävelsi kuusi sinfoniaa, joita hän itse piti keskeisinä teoksinaan, ja joita esitettiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Paikoin suomalaiset sävelmät antavat kansallista sävyä sinfonioille: ensimmäisen sinfonian Scherzossa Melartin lainaa kansanlaulua ”Ol’ kaunis kesäilta”, ja neljännen sinfonian finaalin huipentaa ”Suvivirsi”. Melartin sävelsi myös muun muassa oopperan Aino (1907), joka on pikemminkin teosofinen kuin kalevalainen, sinfoniset runot Siikajoki (1903) ja Patria (1911), viulukonserton (1913), pianoteoksia (yhteensä noin 350) ja lauluja (esim. Runeberg-sarja, Koskenniemi-sarja). Tunnetuin Melartinin teos tänä päivänä lienee Häämarssi Prinsessa Ruususesta vuodelta 1904. Karl Hällström antaa Melartinin, ystävänsä, persoonasta seuraavan kuvauksen: ”Vaatimaton, monen kovan kokemuksen ja sairauden kasvattavama ja jalostama ihminen, ystävällinen ja ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, aina valmis auttamaan, mies, joka uhraa joka hetkensä taiteellensa niin täydellä epäitsekkyydellä kuin vain harvat sitä voivat.”

Urkurisäveltäjä Rikhard Mäkinen (1875–1944) – ystäville myös ”Uskelan Bach” – sävelsi erityisesti kristillisaiheista musiikkia. Mäkisen pääteoksia ovat oratoriot Lunastus (1932) ja Lupaus (1933) sekä seitsemän hengellistä kantaattia.

Legendaarinen kuoronjohtaja ja musiikkikirjoittaja Heikki Klemetti (1875–1953) ehti myös säveltää. Hänen sävellystuotantonsa painottuu monipuoliseen kuoromusiikkiin. Klemetin tuotantoon kuuluu paljon isänmaallisia, hengellisiä ja kansallisaiheisia sävellyksiä: esimerkiksi hilpeissä Metsän laulajaisissa ollaan suomalaisen metsän kesätunnelmissa. Klemetti sävelsi myös joitakin orkesteriteoksia ja soitinmusiikkia.

Yksi traagisimpia näkymiä Suomen musiikinhistoriassa on Ernst Mielckin (24.10.1877 – 22.10.1899) tähdenlento. Kaksi päivää ennen 22. ikävuottaan tämä Suomen kiistatta yksi suurimmista säveltäjälahjakkuuksista kuoli tuberkuloosiin Locarnossa. Sairaalloisuutensa vuoksi Ernst Mielck oli aloittanut säännölliset piano-opinnot vasta kymmenvuotiaana Viipurissa. Ajalle tyypillisesti korkeampaa musiikinopetusta varten hänet lähetettiin Saksaan. Hän opiskeli 1891–1894 Sternin konservatoriossa Berliinissä. Palattuaan 17-vuotias Mielck alkoi konsertoida. Seuraavan neljän vuoden aikana hän myös täydensi opintojaan Berliinissä. Mielckin ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt sinfonia valmistui 1897; on sanottu, että se on perinteisen muodon ja orkesterin hallinnan puolesta ”ensimmäinen vakavasti otettava täydellinen suomalainen sinfonia”. Muita teoksia ovat esimerkiksi Dramaattinen alkusoitto (1898), Konserttikappale viululle ja orkesterille (1898), Konserttikappale pianolle ja orkesterille (1898) sekä Suomalainen sarja (1899). Mielckin teokset ovat ammattitaidolla tehtyjä ja erittäin lupaavia. Hänellä on erityinen kyky hienostuneeseen melodiseen keksintään, jonka voi kuulla esimerkiksi sinfonian toisessa osassa.

Musiikkikirjoittaja Karl Flodin ei suotta luonnehdi muistosanoissaan Mielckiä ”Suomen Schubertiksi”. Viimeisenä elinvuotenaan Mielck suunnitteli matkaa, jolla hän voisi oppia ”tuntemaan paremmin kansaa, sen tapoja ja kanteletta”. Mielckin tulevaisuuden suunnitelmiin kuului suuri Kalevala-aiheinen teos. Mutta liian varhain kuoli tämä nuori nero visionsa toteuttaakseen.

Selim ”Pohjolan Schumann” ja ”Pohjolan Chopin” Palmgren (1878–1951) oli erittäin tuottelias säveltäjä. Hänen pääteoksensa ovat viisi pianokonserttoa, jotka saivat runsaasti esityksiä ulkomaita myöten. Ensimmäisessä g-molli-konsertossa (1904) pääteema on eräs ”Palmgrenin muovaama eteläpohjalainen kansanlaulu”. Toisen konserton Virran (1913) otsikko viittaa Kokemäenjokeen. Kolmas konsertto Metamorfooseja (1916) pohjautuu pohjalaiseen herännäissävelmään. Enimmäkseen Yhdysvalloissa sävelletty Huhtikuu (1921–1927) taas Erkki Salmenhaaran mukaan ”kuvastelee Suomen kevään tuntoja”. Viides pianokonsertto kantaesitettiin 1942. Palmgren sävelsi runsaasti muutakin pianomusiikkia ja yksinlauluja, joista jälkimmäiseen antoi virikettä hänen avioliittonsa Maikki Järnefeltin (1871–1929) kanssa.

Toivo Kuula (1883–1918) ehti ennen varhaista kuolemaansa säveltää suuren joukon hienoja teoksia. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa kaksi laajamuotoista Eteläpohjalaista sarjaa, kantaatti Orjan poika Eino Leinon runon pohjalta ja Stabat Mater (1918), jonka Erkki Salmenhaara lukee hänen pääteoksekseen. Kuula sävelsi myös isänmaallisia lauluja kuten Nuijamiesten marssin (1912) ja Suojeluskuntien marssin (myös Jokamies, 1918). Säveltäjä Harri Vuori on kutsunut Kuulaa Suomen parhaaksi polyfonikoksi.

Kuula kuoli Viipurissa, jossa hän oli asunut vuodesta 1916 lähtien. Kuolemaa edelsi kaikin puolin surkuteltava viinanhuuruinen tapahtumaketju sisällissodan voittajien vappujuhlissa Seurahuoneella. Kuula oli ollut koko sisällissodan punaisten hallitsemalla alueella. Humaltuneiden pohjalaisten valkoisten juhlissa itsekin pohjalainen Kuula riitaantui eräiden jääkärien kanssa. Syntyi käsikähmä, jonka seurauksena Kuula viilsi puukollaan haavan erään ruotsinkielisen jääkärin niskaan. Pian sen jälkeen Kuulaa ammuttiin päähän kadulla, ja hän kuoli sairaalassa 18. toukokuuta.

Ilmari Krohnin tavoin Armas Launis (1884–1959) oli säveltäjä ja tiedemies. Parhaiten hänet muistetaan oopperasäveltäjänä. Seitsemän veljestä (1913) on ensimmäinen suomenkielinen koominen ooppera, rakenteeltaan Sulho Rannan mukaan ”sinfoniallinen”. Vuonna 1917 esitettiin Launiksen toinen ooppera Kullervo. Muita Launiksen oopperoita ovat muun muassa saamelaisaiheita hyödyntävä Aslak Hetta (1922), Jehudith ja Karjalainen taikahuivi (1937).

Kirkko- ja kuoromusiikin parissa elämäntyönsä tehnyt Armas Maasalo (1885–1960) keskittyi säveltäjänä erityisesti kirkkomusiikkiin. Tunnetuimmat teokset tällä saralla ovat Missa brevis (1932) ja Jouluoratorio (1945), lisäksi hän sävelsi muutamia kantaatteja. Häneltä on myös Karjalainen sarja orkesterille vuodelta 1919.

Arvo Hannikainen ja Uuno Klami

Väinö Pesola (1886–1966), joka muistettaneen nykyään paremminkin musiikkikirjoittajana, sävelsi varsin laajan tuotannon. Ennen ensimmäistä sinfoniaansa 1932 Pesolaa pidettiin erityisesti kuorosäveltäjänä. Hän sävelsi kaiken kaikkiaan noin 200 urkuteosta. Pesolan sota-aikana säveltämä a-molli-sinfonia (1945) on omistettu Karjalalle. Pesolan Ulkosaarelaisia-ooppera (1947), tai pikemminkin laulunäytelmä, sijoittuu Krimin sodan jälkeiseen Suursaareen. Siinä käytetään monissa kohdin kansansävelmiä.

Oululainen Leevi Madetoja (1887–1947) on yksi merkittävimmistä suomalaisista säveltäjistä. Hänet muistetaan erityisesti suurista orkesterisävellyksistään. Madetoja aloitti musisoinnin 10-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi saamallaan kanteleella. Madetoja sävelsi muun muassa kolme sinfoniaa (1915, 1918, 1926) ja sinfoniset runoelmat Kullervo (1913) ja Aslak Smaukka (1917) mieskuorolle, baritonille ja orkesterille. Väino Pesola kirjoittaa, että Madetojan sinfonioilla ”on aidosti suomalainen ja pohjoismainen luonne, joka takaa Madetojalle pysyvän aseman ei vain Suomen, vaan maailman säveltaiteen kaikkien elinvoimaisten sinfonikkojen joukossa.” Madetoja kirjoitti myös kaksi oopperaa suomalaisiin aiheisiin. Pohjalaisille kansansävelmille rakentuva Pohjalaisia valmistui 1923 ja Juha vuonna 1935. Vuodelta 1935 on myös kantaatti Väinämöisen soitto. Pohjalaisia on saanut aseman Suomen kansallisoopperana.

Lauri Ikosta (1888–1966) Sulho Ranta nimitti sukupolvensa ainoaksi sibeliaaniksi vuonna 1925. Hänen tuotantoonsa kuuluu viisi sinfoniaa, joista kolmannella Lemmin poika-sinfonialla (1942) on kansallinen ohjelma. Ikonen kirjoitti myös kamarimusiikkia ja hänen kuoromusiikin tuotantonsa on hyvin laaja.

Ernest Pingoud (1888–1942) syntyi Pietarissa, mutta hänen äitinsä oli suomalaista sukua. Hän asettui Suomeen 1918, mutta oli ennen sitä viettänyt kesiä Viipurin lähistöllä ja ollut Suomessa myös sotapalveluksessa, minkä aikana hän tapasi tulevan puolisonsa. Salmenhaaran mukaan Pingoud on ensimmäinen suomalainen modernisti. Hänen pianokonsertossaan, La dernière aventure de Pierrot’ssaan ja Danse macabressaan kuuluu Straussin, Debussyn ja Skrjabinin vaikutus. Pingoud itse asiassa vastusti kansallista taidetta, jota hän piti ”kaiken taiteen lapsuusasteena”.

Väinö Raition (1891–1945) teoksista parhaiten tunnettu on varhaiseen romanttiseen kauteen kuuluva sävelruno Joutsenet (1919). Kalevalan riemuvuotta varten 1935 hän sävelsi kaksi kansansävelmiin perustuvaa teosta: Lemminkäisen äidin ja Neiet niemien nenissä, joka perustuu Konevitsan kirkonkellot-sävelmään. Hän sävelsi myös viisi oopperaa: Jeftan tyttären (1929), Prinsessa Cecilian (1933), Lyydian kuninkaan (1937), Väinämöisen kosinnan ja Kaksi kuningatarta (1944).

”Lied” on sana, joka tulee Yrjö Kilpisestä (1892–1959) ensimmäiseksi mieleen. Kilpinen oli ennen muuta laulusäveltäjä. Musiikkiopintojensa aikana hän tutki hartaasti Schubertia
ja Schumannia ynnä muita liedin mestareita; ja tämä tuotti tulosta. Kilpinen sävelsi
yli puolituhatta yksinlaulua muun muassa Kantelettaren runoihin, mutta myös aikalaislyyrikoiden kuten Eino Leinon, L. Onervan, Huugo Jalkasen tai V. A. Koskenniemen tekstit toimivat hänen sävellystensä sanoituksina. Kilpisen tuotantoon kuuluu myös useita sonaatteja; varsinaisia orkesterisävellyksiä hän ei sen sijaan ryhtynyt luomaan.

Konserttipianistina mainetta niittänyt Ilmari Hannikainen (1892–1955) oli myös säveltäjä. Hänen tunnettuihin teoksiinsa kuuluvat muun muassa Variations fantasques (ensiesitys 1923) pianolle ja sanaton laulu Matkamiehen virsi, johon Hilja Haahti kirjoitti sanat sävellyksen syntymisen jälkeen.

Uuno Klamin (1900–1961) tuotannossa kansallisilla aiheilla on keskeinen sija. Hänen Karjalainen rapsodiansa vuodelta 1927 herätti suurta huomiota seuraavana vuotena pidetyssä Klamin sävellyskonsertissa. Muita suomalaisaiheisia teoksia ovat muun muassa Merikuvia-sarja ja alkusoitot, kuten Nummisuutarit (1936) ja Suomenlinna (1940). Klami oli myös oikeastaan ensimmäinen, joka Sibeliuksen jälkeen uskalsi kirjoittaa suurimuotoisen Kalevala-aiheisen teoksen: tätä Kalevala-sarjaa pidetään hänen pääteoksenaan. Toinen keskeinen teos on oratorioksikin kutsuttu Psalmus (sävelletty vuosina 1931–1936), jonka tekstinä on Juhana Cajanuksen virsiteksti Etkö ole ihmisparka 1600-luvulta.

ALEKSI HAUKKA

Lähteet

Dahlström, Fabian ja Erkki Salmenhaara 1995. Suomen musiikin historia 1. Ruotsin vallan ajasta romantiikkaan. Suomen musiikin historia 1. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Haukka, Aleksi. 2013. “Katsaus oratorion historiaan, silmäys Ilmari Krohnin oratorioihin.” Proseminaarityö, Helsinki.

Heiniö, Mikko, Pekka Jalkanen, Seija Lappalainen ja Erkki Salmenhaara. 1994. Suomalaisia Säveltäjiä. Toim. Erkki Salmenhaara. Helsinki: Otava.

Koivisto, Juhani. 2008. Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. Helsinki: WSOY.

Krohn, Felix. 1958. ”Viipuri musiikkikaupunkina.” Teoksessa Viipurin kirja, toim. J. Kivi-Koskinen, J. I. Koivu, Arno Tuurna ja T. Valtavuo, 421–427. Pieksämäki: Torkkelin säätiö.

Krohn, Ilmari. 2015. ”Der Stimmungsgehalt Der Symphonien von Jean Sibelius [Suomennettu katkelma].” Synteesi 34 (3): 53–59.

Kuula, Pentti. 2006. Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894–1918. Studia Musica 28. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Laitinen, Martti. 2014. ”Uupumaton uurastus. Tarkastelu Ilmari Krohnin elämänvaiheista ja sävellystuotannosta kevääseen 1905 asti.” Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto.

Lipaev, Ivan. 1991. ”Talvella ja keväällä Sibeliuksen luona. Kuvaelma.” Kääntänyt Johanna Kiuru. Musiikkitiede 3 (1): 3–11.

Mantere, Markus. 2014. ”Armas Launis, Ilmari Krohn ja suomalaisen musiikkitieteen tehtävä 1900-luvun alussa.” Musiikki 44 (3–4): 192–213.

Pajamo, Reijo, and Erkki Tuppurainen. 2004. Suomen musiikin historia. Kirkkomusiikki. Suomen musiikin historia. Helsinki: WSOY.

Ranta, Sulho, toim. 1945. Suomen Säveltäjiä Puolentoista Vuosisadan Ajalta. Porvoo: WSOY

Salmenhaara, Erkki. 1994. Suomalaisia säveltäjiä.

Salmenhaara, Erkki. 1996. Suomen musiikin historia 2. Kansallisromantiikan valtavirta. Suomen musiikin historia 2. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY.

Tarasti, Eero. 1999. ”Finland among the Paradigms of National Anthems.” Teoksessa Snow, Forest, Silence, toim. Eero Tarasti, 108–125. Acta Semiotica Fennica, VII. Bloomington, Imatra: Indiana University Press, ISI.

Tarasti, Eero. 2013. ”Fredrik Pacius, Kotimaana Musiikki.” Teoksessa Musiikki ja Humanismi, 1–16. [Joensuu]: Kustannusosakeyhtiö Hai.

Tawaststjerna, Erik. 1965. Jean Sibelius. 1. Kääntänyt Tuomas Anhava. Helsinki: Otava.

Vainio, Matti. 1999. Pacius. Suomalaisen musiikin isä. Jyväskylä: Atena.

Virtanen, Aimo Pentti. 1945. ”Ernst Mielck.” Teoksessa Suomen säveltäjiä, toim. Sulho Ranta, 378–383. Porvoo: WSOY.

ERÄITÄ SUOMALAISIIN SÄVELTÄJIIN LIITTYVIÄ INTERNET-SIVUSTOJA:

Yrjö Kilpinen

http://www.yrjokilpinen.com/

Uuno Klami

http://www.uunoklami.fi/

Toivo Kuula

http://www.elisanet.fi/kuula_seura/

Erkki Melartin