Kuvasssa Heikki Hainari ylhäällä vasemmalla. Kuvaaja tuntematon.
Suomalaiset kuuntelivat ja lauloivat marssi- ja ylistyslauluja sekä talvi- että jatkosodan aikana. Karkeasti yleistettynä sävellysten melodiat sisälsivät paljon koti-ikävää ja haikeutta. Tunnetta lisättiin kuvailemalla sanoituksissa äidin kaipausta ja oman kullan hymyä, joka odottaa sotilasta, kun hän palaa rintamalta. Tällaisilla mielikuvilla sotilaat saatiin jaksamaan rintamalla, missä eläminen ei ollut helppoa sodan vaarojen ja kuoleman ollessa toistuvasti läsnä. Musiikki oli tärkeässä roolissa mielialan kohottajana sotilaiden keskuudessa, vaikkei sitä aina korsuradiosta kuultukaan. Puheohjelmat toimivat yhteishengen lisääjinä, ja niitä suosittiin radiokanavilla tuohon aikaan, sillä kotirintamalla kaivattiin tietoja sodan tapahtumista. Suomen korsuradion juontajat toimivat tärkeinä tiedonvälittäjinä kohottaen sotilaiden taistelutahtoa.
Talvisodan alkaessa sotilaillamme oli hyvin vähän marssilauluja, joita olisi voitu laulaa marsseilla ollessa. Kirjailija Reino Hirviseppä oli voittanut itsenäisyyden aikana marssilaulukilpailun Maanpuolustajat-marssillaan, jonka N. von Weymarn oli säveltänyt. Lisäksi oli eräitä ulkomaisia mukaelmia, kuten Sotapojat marssivat ja Kalle-Kustaan muori makaa hiljaa haudassaan. Tutut maakuntalaulut ja eräät miehisyyttä korostavat kansanlaulut sekä kaikkien tuntema Oolannin sota sekä esimerkiksi Musiikki se pelasi ja Käy rohkeena taistoon jääkärien ajoilta sopivat kuitenkin myös marsseille. Samoin marssilauluina käytettiin myös tuttuja siviilissä ahkerasti laulettuja ralleja, kuten Rosvo-Roope, Uskollinen ja petollinen Julia sekä Kuubalainen serenadi.
Hirvisepän kertoman mukaan lauluja oli tehtävä itse, koska niitä tarvittiin. Musiikki toimi linkkinä sotilaiden omaisiin päin lisäämällä kaipausta heidän mielissään ja toimien sotilaille henkireikänä taisteluiden hetkeksi tauotessa. Kaikessa kiireessä Hirviseppä onnistui syksyllä 1939 saamaan käsiinsä juuri valitun Nobel-kirjailijan F. E. Sillanpään Suomen Kuvalehdessä julkaiseman Marssilaulu-nimisen runon. Saatuaan luvan sen säveltämiseen hän järjesti sävellyskilpailun, jonka voitti siihen asti tuntemattoman Aimo Mustosen sävellys. Kilpailuvoiton myötä tästä laulusta tuli talvisodan hitti-iskelmä. Kilpailussa toiseksi tulleeseen Väinö Hannikaisen sävellykseen Hirviseppä teki sanat, ja siitä tuli nimeltään Sinne jonnekin. Korsulauluja syntyi sitten sodan aikana vielä lisää kuten Kirje isältä ja Vartiossa. Myös vanhat laulut tulivat suosituksi, kuten Karjalan kunnailla, Elämää juoksuhaudoissa ja Muistoja pohjolasta. Heikki Klemetin Oi kallis Suomenmaa oli käytössä erityisesti sankarihautajaisissa, sillä suurin osa kaatuneista kuljetettiin kotiseudulleen haudattaviksi.
Saksalaiset marssilaulut tulivat suureen suosioon jatkosodan alkaessa, sillä niiden melodiat säväyttivät juhlallisuudella ja paatoksellisuudella. Niiden sanoitukset olivat iskeviä, ja myös hengitykselle oli annettu marssilauluissa tauot, mikä helpotti laulamista erityisesti marssimisen aikana. Saksalaisten suosikkihitti oli syyskuussa 1939, jatkosodan syttymishetkellä, Herms Neilin sävellys Erika, joka jäi soimaan Hirvisepän mielessä. Hän kertoi kääntäneensä sen lentokoneessa Itämeren yllä ja antaneensa laululle nimeksi Kaarina. Iskelmäksi noustuaan se sai rinnalleen kaksi muuta saksalaisten laulua, Das England-lied ja Hannelore, jotka osuvasti kääntyivät: Suomi marssii ja Anna- Maija. Myös nimimerkki Vuokko (Kerttu Mustonen) ehti kääntäjänä markkinoille saksalaisten suosikkilaululla Lili Marleen, joka tuli suomeksi tunnetuksi nimellä Liisa pien.
Asemasotavaiheessa sotilaiden mieliin istutettiin kaipausta tyttöjen nimien mukaan nimetyillä tunteikkailla lauluilla kuten Marja-Leena naurusuu, Pikku Mirjami, Pien’ lotta ystäväin, Valkea sisar, Pikku-pikku-pikku Anne-Marie ja Pelko pois Rosmarie. Jotta kaikkien sotilaiden morsiamille olisi löytynyt kaipauksen kohde laulujen aiheista, Kalle Väänänen sävelsi ja sanoitti laulun Iso-Iita. Jatkosodan taistelutahdon lisääjinä tärkeässä osassa olivat erittäin suosittu iskelmä Eldankajärven jää sekä G. de Godzinskyn sävellys Kerttu Mustosen sanoihin Äänisen aallot ja Georg Malmstenin säveltämä ja sanoittama Meripojan preivi.
Georg Malmsten kirjoitti muistelmateoksessaan Duurissa ja mollissa, että hän uskoi jokaisen ajattelevan sisimmässään sotaa kauheana asiana ja toivovan luojanvarjelusta siltä, ettei se enää toistuisi: ”Vasta sodassa opin kuitenkin täydellisesti käsittämään, mikä ääretön voima musiikissa ja laulussa on. En puhu propagandalauluista, sillä ne ovat luku sinänsä, vaan sellaisista lauluista, jotka vaikkapa vain hetkeksikin voivat vapauttaa ajatuksemme karusta kylmästä todellisuudesta.”
Sodan aikana lauluja esittämällä suosikeiksi nousivat Georg Malmstenin ohella Kauko Käyhkö, Pauli Granfelt yhtyeineen, E. Ketola, Eva Pasila-Tamminen sekä lauluyhtye Musketöörit ja Ingmar Englund yhtyeineen. Myös A. Aimo Sointu-orkesterillaan ja Ture Ara sekä Matti Jurva Kristalli-tanssiorkesterin säestämänä ja tietysti kaikkien suosikkiorkesteri Dallapé sekä huipulla ollut laulaja Henry Theel ja hänen lisäkseen Tauno Eskola Columbia-orkesterin säestyksellä levyttivät sota-ajan sävellyksiä ja lauluja.
Rintamalta kotiuduttuaan osa sotilaista oli loukkaantunut tai haavoittunut ja saanut sotainvalidin aseman vammojensa vuoksi. Heistäkin, jotka olivat säilyneet vahingoittumattomina, monet olivat henkisesti traumatisoituneita. Jollain tapaa nämä miehet elivät sota-aikaa ajatuksissaan koko loppuelämänsä kuunnellessaan tuon ajan haikeita levytyksiä sekä miettiessään mennyttä korsuelämää ja taisteluja rintamalla. Se oli kuitenkin monelle heistä sitä parasta nuoruutta ja sankaritarinoiden siivittämää menneisyyttä. Sodan jälkeen nämä laulut toimivat edelleen lohdutuksena ja kaipauksen innoittajina. Vaikka sodasta olikin selvitty kunnialla, ei siviilielämä aluksi tuntunut helpolta, ja jollain tapaa tutuksi tulleet laulut kääntyivät veteraanin mielessä toisin päin, toimien eräänlaisena henkireikänä siviilissä ja linkkinä sota-aikaan. Nuoruuttaan ei kuitenkaan saa takaisin, mutta silti nämä kuolemattomat laulut olivat sotaveteraaneille tärkeitä tunnelman luojia ja yhteisille muisteloille verraton innoituksen lähde.
MARKKU HAINARI
Kirjoitin tämän jutun kunnianosoituksena isälleni, joka tutustutti minut rintama- ja sotilasmusiikkiin. Tästä johtuen innostuin myös armeijassa hakeutumaan Lappeenrannan sotilassoittokuntaan huilistiksi marsseja soittamaan. Jermu (1976) -levy tuli minulle lapsuudessani tutuksi, koska isäni kuunteli sitä paljon. Isäni Heikki Hainari oli sotaveteraani ja syntynyt vuonna 1925. Kertomansa mukaan hän kuului siihen ikäluokkaan nuoria miehiä, joita jatkosodan loppuvaiheessa, ennen kuin täyttivät 18 vuotta, kutsuttiin puolustamaan isänmaatamme. Heikki lähti kesken oppikoulun VII luokan, huhtikuussa 1943, Riihimäelle tykistön koulutuskeskukseen, missä ei ollut paljoakaan lukuaikaa. Sieltä hän lähti lokakuun lopussa Syvärille. Hän pääsi onneksi jo joulukuuksi opintolomalle ja sai käydä kotiseudullaan Vammalassa ollen kuukauden koulussa muiden poikien kanssa. Tammikuusta 1944 hän alkoi lukea VIII luokan kirjoja, mutta aikaa sille vapautui yleensä vain iltaisin ja öisin korsussa, eikä aina sitäkään ollut suojana, vaan yöpymään jouduttiin myös itsekaivetuissa maakuopissa. Maaliskuussa vuorolomalla hän suoritti tenttejä oman koulunsa opettajille valittuaan reaalilinjan. Huhtikuusta toukokuuhun hän kävi sunnuntaisin rintamakoulua Syvärin luostarilla, missä kirjoitti aineita ja teki saksan käännöstehtäviä. Opiskelun lopetti kuitenkin kesän 1944 suurhyökkäys, jonka alkuvaiheissa sotilaat saivat lähettää kirjoja matkalaukkuun pakattuna kuormaston mukana säilytettäväksi. Isäni laukku löytyi vetäytymisen loputtua Leppäsyrjän asemalta, ja hän päätti lähettää sen kotiin. Lomalla oltuaan hän toi kirjansa takaisin joulukuussa 1944 Ypäjälle, missä oli hoitamassa tykistöhevosia. Sieltä hän pääsi jälleen opintolomalle tammikuussa 1945, minkä aikana suoritti loput tenteistä entisille opettajilleen. Eräs opettajista sai tarkastettavakseen isäni viimeisen Syvärin luostarilla kirjoittaman aineen, jonka reunassa oli kranaatin sirpaleen reikä. Aine oli säilynyt repussa, jonka sirpale oli lävistänyt. Myös kaikkiin tenttitodistuksiin, jotka piti lähettää ylioppilastutkintolautakunnalle tarkistettavaksi, oli tullut reikä. Sotilasylioppilaskirjoitukset järjestettiin maaliskuussa 1945, ja Heikki sai lopulta todistuksensa vapuksi. Kesäkuusta lokakuuhun hän joutui kuitenkin vielä olemaan armeijassa, koska armeija piti suorittaa loppuun. Sitä ei voitu korvata rintamalla vietetyllä palvelusajalla. Armeijasta kotiuduttuaan hän palasi Vammalaan ja alkoi lukea Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Isäni pääsi yliopistoon opiskelemaan ja valmistui lainopin kandidaatiksi, joka aluksi pätevöitti hänet verovalmistelijan virkaan. Tämän jälkeen hän ei enää jatkanut opiskeluaan, vaan toimi koko työuransa valtion uskollisena palvelijana Helsingin verovirastossa osastosihteerin tehtävissä ja verolautakunnan jäsenenä.
Lähteet
Gronow, Pekka (1976). Tämän kirjoituksen lähdeteoksena on toiminut Pekka Gronowin ansiokkaasti, osittain Reino Hirvisepän kertomuksen mukaan ja Georg Malmstenin muistelmia lainaten, kirjoittama Jermu 2 LP-levyn (psop 68/69, 1976) sisäkannen teksti.
Jermu (1976). psop 68/69, 1976, 2LP-levyn kappaleiden esiintyjäluettelo.
Kenttäpostia (2002). Sota-ajan aarteet. Poptori, 2002, CD-levyn kappaleiden esiintyjäluettelo.
Synkooppi-lehti 