”Mihin jäi punk? Sitä nyt kysymme. Kiva oli katsella omaa kapinaa, kunnes se lopulta vitsiksi muutettiin.”
Näin julistaa Vaavi, salolainen punkyhtye, jonka aktiiviura sijoittui 1970–80-luvuille. Vuonna 2016 samaa kysymystä pohditaan muistitiedonkeruuhankkeessa, jonka puitteissa helsinkiläinen nuorten kansalaisjärjestö Oranssi ry, Musiikkiarkisto JAPA, Nuorisotutkimusseura sekä Nuorisotutkimusverkosto keräävät ihmisten kokemuksia suomalaisen punkin ensimmäisestä aallosta. Hankkeessa etsitään niin punk-kulttuurissa vahvasti mukana olleiden kuin sitä ulkopuolelta seuranneiden tarinoita niiden tarkempaa aihepiiriä rajaamatta.
Mihin jäi punk? -nimisen projektin toteuttajana toimii Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian opiskelija Juho Hänninen, joka on aiemmin työskennellyt Oranssi ry:n ainutlaatuisen pienlehtiarkiston kokoajana. Aktiivisena punkin ja muiden populaarimusiikin alakulttuuristen ilmiöiden harrastajana Hänninen on kiinnostunut laajasti suomalaisen punkin vaikutuspiirissä tavalla tai toisella olleiden ihmisten kertomuksista. Synkooppi tapasi Hännisen ja kävi hänen kanssaan keskustelua muun muassa punkin alkuaikojen ilmiöistä, Suomi-undergroundin historiallisen kerronnan tavoista sekä punk-kulttuurin ja väkivallan välisestä suhteesta.
Rock-kilpailuja ja elävän musiikin yhdistystoimintaa
Hänninen korostaa Mihin jäi punk?-hankkeen olevan vasta alussa ja toteaa, että hankkeesta saatu muistitieto voi viedä hänen omia käsityksiään suomalaisen punkin historiasta lopulta aivan uusiin suuntiin.
”Puhun punkin taustoista vielä tällä hetkellä vasta-alkajana ja koko tutkimuksen alullepanijana, en varsinaisesti vielä paljoakaan tietävänä. Mihin jäi punk? -projektissa etsin mahdollisimman omakohtaisia kokemuksia kaikilta osallistujilta, ja punkin harrastajien lisäksi kiinnostavia olisivat myös muistot sellaisilta ihmisiltä, jotka vain havaitsivat ympärillään ilmiön nimeltä punk. Olisi mielenkiintoista perehtyä vaikkapa punkin osuuteen lapsuuttaan 1970–80-luvuilla viettäneen muistoissa”, hän täsmentää.
Hännisen oma kiinnostus ensimmäisen aallon punkia kohtaan on luontevasti peräisin omasta lempimusiikista, muun muassa The Stoogesin, New York Dollsin, Patti Smithin, Velvet Undergroundin ja Ramonesin edustamasta protopunkista. Hän kokee sen aina olleen viehättävä, vapaasti hengittävä musiikin laji, josta voi kuulla, että itse genren muotoutuminen on ollut vielä alkutaipaleellaan.
”Näen tämän ilmiön nimenomaan yhteiskunnallisena nuorison alakulttuurina, ja siksi sen tutkiminen on vetänyt minua puoleensa. En varsinaisesti tutki punkin musiikillista ainesta, vaan enemmänkin itse ilmiötä siinä ympärillä”, Hänninen selittää.
”Samalla koen todella kiinnostavana näkökulmana sen, että punk on tuonut musiikkiteollisuuteen ja suomalaiseen populaarimusiikkikulttuuriin sellaisia käyttäytymismalleja, jotka on myöhemmin omaksuttu muissakin populaarimusiikin genreissä. Yksi tällainen juttu on omakustanteen tekeminen. Omakustantamista on ollut kyllä olemassa jo ennen punkia, mutta mielestäni juuri punk teki siitä legitiimin toimintamallin, jolloin omakustantamisesta saattoi tulla tavoiteltavampi väylä verrattuna valtavirran levy-yhtiöiden huomassa työskentelyyn. Ja nykyäänhän omakustanteiden tekeminen on tosi yleistä.”
Elävän musiikin yhdistykset ovat Hännisen mukaan myös syntyneet punkin vaikutuksesta. ”Olihan tee-se-itse-konsertteja järjestetty aiemminkin esimerkiksi työväentaloissa, mutta punkin myötä se toiminta muuttui aika keskeiseksi.”
Millaisia ilmiöitä sitten kuuluikaan ensimmäisen aallon punkiin? Hänninen mainitsee yhden jos toisenkin esimerkin sekä musiikin että muun punk-kulttuurin toiminnan puolelta. ”Itse aloittaisin Suomi-punkin ensimmäisen aallon musiikillisen aikajanan Pohjalla-lp:stä ja samannimi sestä kiertueesta vuodelta 1978. Levyllä ja kiertueella soitti joukko suomalaisia punkyhtyeitä, muun muassa Problems?, Pelle Miljoona & N.U.S ja Sehr Schnell. Pohjalla oli Love Recordsin perustajan Atte Blomin intohimoinen projekti, jonka tarkoituksena oli tuoda yleisön tietoisuuteen punkin laajuus genrenä ja sen ideologian mahdollisuus tehdä musiikillisesti mitä tahansa. Ratsian, Pelle Miljoonan sekä Eppu Normaalin alkuaikojen levyt ovat yhtä lailla olleet iso osa tuon ajan musiikillista perinnettä. Ja jos ulkomaalaisia vaikuttajia pohditaan, niin Sex Pistolsin osuutta Suomi-punkin syntyyn ei todellakaan voida väheksyä.”
Muina tärkeinä ensimmäisen aallon punkin ilmiöinä Hänninen pitää Lepakon valtausta, jo edellä mainittuja elävän musiikin yhdistyksiä ja erilaisia rock-kilpailuja.
”Rock-kilpailuilla oli 1970–80-luvulla ihan eri merkitys suomalaisessa vaihtoehtomusiikissa kuin nykyään. Kilpailuihin ei aina osallistuttu niinkään tosissaan kuin puoliksi vitsillä, eikä lavalle välttämättä edes silloin kiivennyt bändin oikea kokoonpano, vaan jokin aivan sattumanvarainen porukka. Se vaati varmasti paljon pokkaa. Todella usein jo aiemmin syttynyt musiikin tekemisen kipinä sai uutta intoa juuri kilpailussa ja siinä porukassa. Ne saattoivat olla ensimmäisiä keikkoja monelle sellaiselle porukalle, joista myöhemmin muodostui punk-yhtyeitä”, hän kertoo. ”Tällaisia tarinoita on kuitenkin mahdotonta yleistää koko ilmiön piiriin – kyllähän kilpailuihin osallistui rock-bändejäkin ja ihan tosissaan!” Tässä tulee Hännisen mukaan esiin yksi punkin keskeisimmistä piirteistä: siitä ei voi koskaan erottaa huumoria. Rock-kilpailuista käy hyvin ilmi myös se, kuinka yksilöiden tekemässä nuorisokulttuurissa toisilleen oikeat ihmiset ovat sattuneet yhteen ja alkaneet kehittää kulttuuria eteenpäin.
Punkin ilmapiiriin on liittynyt sekä positiivisia että negatiivisia, osin jopa väkivaltaisia aspekteja. ”Punkkareihin on aikoinaan kohdistunut sekä fyysistä että rakenteellista väkivaltaa niin poliisin kuin rockabilly-kulttuurin edustajien, teddypoikien, taholta. Poliisin harjoittama väkivalta liitetään yleensä tapahtumiin, joissa on ollut paljon punkkareita yhdessä, kuten esimerkiksi konsertteihin. Teddypojat taas tavallaan edustivat silloista valtakulttuuria, ja heidät nähtiin punkin vastavoimana. Tätä skismaa pidettiin paljolti nuortenlehti Suosikin lietsomana”, Hänninen kuvailee.
”Toisaalta täytyy myös muistaa, että väkivallan esiintyvyys on vaihdellut todella paljon eri paikkakunnilla, eikä väkivaltaa punk-kulttuurin ilmiönä voi yleistää koko Suomeen. Väkivallan kokeminen on lisäksi aina herkkä ja emotionaalinen tilanne. Jos yhdelle porukan jäsenistä tapahtui jokin väkivaltaan viittaava tapaus, se pysyi yleensä kaikkien mielessä koko loppuelämän.” Nuorille punkkareille on kuitenkin mahdollistettu myös ratkaisevan paljon tärkeitä juttuja. ”Monesti on käynyt ilmi, että vaikkapa koulu oli tosi kannustava nuoria muusikoita kohtaan tai kunta tarjosi harjoitustilan. Että ei se aina niin ole, että jokaisesta 1980-luvulla hiuksensa värjänneestä 15-vuotiaasta olisi yhtäkkiä tekemällä tehty nuorisorikollinen.”
Suomi-undergroundin MM-95
Oranssin pienlehtitoiminta on vaikuttanut ratkaisevasti suomalaisen nuorisokulttuuriperinteen tallentamiseen ja tallentanut paljon suomalaisen punkin historiaa. Hänninen pitääkin pienlehtiarkistoa erittäin tärkeänä, koska lehdistä löytyy asioita, joita nuoret ovat aidosti halunneet kulttuuristaan kirjoittaa ja jotka he ovat kokeneet niin merkityksellisiksi, että ovat tehneet niistä lehden.
”On hieno juttu, että tällaiselle nuorisoperinteen arkistoinnille on annettu arvoa. Samalla nuoret ovat voineet tuoda pienlehdissään esille omaa maailmankatsomustaan”, hän kertoo. ”Olen myös miettinyt, että tämän muistitiedonkeruuhankkeen hedelmät tulevat ehkä heijastumaan itse tekemissäni omakustannelehdissä. Ne tallentuvat tavalla, jota suomalaisen perinteen keruun puitteissa ei ehkä vielä ennen ole tehty.”
Voisiko punkin kaltaisten underground-ilmiöiden asemaan sitten vaikuttaa akateemisen tutkimuksen, esimerkiksi musiikintutkimuksen keinoin?
”Tietysti voi, suoraan ja epäsuorasti”, Hänninen vastaa. ”Underground-ilmiöiden tutkiminen on siitä mielenkiintoista, että kyseessä on suullisesti ja sosiaalisesti siirtyvää tietoa, jolle on vaikea muodostaa minkäänlaista historiaa sen jatkuvuudesta huolimatta. Olenkin paljon pohtinut, pitäisikö suomalaisen undergroundin historiasta kirjoittaa tutkimus. Mutta mitkä sitten olisivat undergroundin merkkitapahtumia? Jos suomalaisessa jääkiekossa on MM-95, niin mikä sen vastine olisi suomalaisessa underground-musiikissa ja -kulttuurissa?”
Suomalaisen undergroundin tulevaisuudelle on selkeästi nähtävissä erilaisia mahdollisia suuntia, joihin populaarimusiikin kulutustavat johdattavat. Pitääkö kasetteja ja levyjä innokkaasti hankkivien musarunkkareiden joukko nämä ilmiöt hengissä? Voiko niiden elossa pysymiseen vaikuttaa myös punkiin liittyvän muistitiedon kerääminen? Joka tapauksessa musiikin marginaali-ilmiöt heijastavat aina ympäröivää kulttuuriaan ja sen tarvetta ilmaista itseään. Siksi niitä tarkastellessa onkin ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomiota niihin kokemuksiin, joita on suomalaisessa populaarimusiikkikulttuurissa 40–50 vuotta sitten koettu.
Oili Paaskoski
Synkooppi-lehti 