Kysymys siitä, voiko väkivaltaa vastustaa musiikin ja taiteen avulla on kenties naiivi ja vaikea, mutta myös keskeinen. Mihin taiteen vaikutusvoima muka viime kädessä riittää? Tai mihin se muka ei riittäisi? Vastaukset näyttäytyvät etualalla usein vain vaikeimmissa olosuhteissa.
Synkooppi esitti mielivaltaisesti valitulle joukolle suomalaisia taiteilijoita ja taiteellisia johtajia kysymyksen: Miten voit vastustaa väkivaltaa taiteellisessa toiminnassasi? Näin he vastasivat.
Kysyi: Justus Pitkänen
©Kuopion musiikkikeskus
Atso Almila
Kapellimestari, säveltäjä
Sibelius-Akatemian kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professori
Teen kaikkeni, että sekä ammatilliseen että harrastuspohjaiseen musisointiin olisi tarjolla hyvää opetusta. Erityisesti tarkoitan yhteisen tekemisen mahdollistavaa toimintaa, jolle tarvitaan tiloja ja vetäjiä ympäri Suomen.
Ei ole pelkkä lohkaisu, kun sanoo valmiiksi tehdyssä esityksessä, että nämä innostuneet nuoret ovat kaikki poissa kaduilta. Vaikka oma elämä ei tähtäisikään työmielessä taiteen tai muiden taitolajien pariin, antaa myös harrastus laajan pohjan yhteisöllisyydelle ja omien aivojen kehittämiselle.
Väkivalta lähtee usein tyhjyydestä ja toivottomuudesta. Kansakunta, joka leikkaa julmasti taide- ja liikuntakasvatuksesta, sahaa omaa oksaansa. Epätoivolle ja sen seurauksille löytyy mustuuden keskellä kyllä kanavansa tulla julki, traagisin tavoin.
Meidän musiikin ammattilaisten tulee omalta osaltamme koettaa tavoittaa ihmiset ympärillämme, nekin, jotka eivät ole vakituisia konserttikävijöitä. Yksi keino on jalkautuminen kansan pariin. Toinen on avata oviamme kaikenlaisille ihmisille, jotta myös harjoituksiin voidaan tulla seuraamaan työtämme. Ovet auki ja raikas tuuli puhaltamaan!
©Viivi Huuska
Emma Salokoski
Laulaja
Taiteessani voin vastustaa väkivaltaa herättämällä tunteita, pyrkimällä voimauttamaan sekä viestimällä humaania maailmankuvaa. Voin myös herättää keskustelua, kyseenalaistaa käsityksiä ja tuoda esille uusia näkökulmia.
Väkivallan vastustamisessa keskiössä on kuulijan ihmisyyden ja siihen liittyvien tunteiden validointi. Esittämällä taidetta, johon vastaanottaja voi samaistua tai heijastaa omia kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, voi luoda yhteisöllisyyden tunnetta vastapainoksi toiseudelle. Uskon väkivallan lähtevän toiseuden tai ulkopuolisuuden tunteesta ja validaation puutteesta. Siitä tunteesta, että jää ilman jotakin, mitä muut näyttävät saavan.
Jos elää tunteennälässä, alkaa helposti etsiä vihalleen kohteita ja syitä itsensä ulkopuolelta. Tämä voi johtaa vihan toteuttamiseen fyysisenä tai henkisenä aggressiona yksilöitä tai kansanryhmiä vastaan. Taiteessa on mahdollisuus luoda siltoja yksilöiden ja ihmisryhmien välille osoittamalla kaikissa olemassa oleva yleinen inhimillisyys – samaistumisen kohde. Erilaisuuden osoittaminenkin voi luoda siltoja ymmärryksen lisääntyessä. Taide on ymmärryksen välineenä voimakas, koska se vaikuttaa tunteisiin, jotka ohjaavat kaikkea käyttäytymistämme enemmän kuin ehkä tiedostamme. Siksi on tärkeää, että välittämissämme tunteissa on pohjalla valistunut ajatus ja harkittu, humaani maailmankuva.
©Cata Portin
Erik Söderblom
Ohjaaja
Helsingin juhlaviikkojen taiteellinen johtaja 2009–2015
Jo se, että tekee taidetta, on itsessään väkivallan vastustamista. Taiteessa on olennaista se, että se on taidetta, siis tosimaailmassa ei totta. Väkivallan kuvaus taiteessa ei ole väkivaltaa.
Täytyy lähteä siitä, että ihminen on eläin. Lajina vieläpä harvinaisen julma. On väkivaltaisia impulsseja, jotka eivät toivomalla poistu. Kulttuuri ja taide kuitenkin antaa mahdollisuuden käsitellä niitä tavalla, jossa veri ei oikeasti vuoda. Väittäisin, että tämä on yksi taiteen tärkeimpiä tehtäviä. Muuttuneiden elämänolosuhteiden tai jänniteen tai traumojen siirtäminen itsestä pois, todellisuudesta taiteen piiriin antaa sekä yksilölle että yhteisölle keinon niiden käsittelemiseen rakentavalla tavalla.
Pitää kuitenkin pitää mielessä, mitä esimerkiksi Dostojevski sanoo väkivallasta: tahtonsa kohdistaminen toiseen ihmiseen on itsessään väkivaltaa. Yhtään tekoa ei voi ihminen tehdä, ilman että se jollakin tavalla rajoittaa jonkun toisen ihmisen toiminnanvapautta. Kun ihminen astuu esiin, hän väistämättä vie paikan joltakin toiselta.
Aina on kilpailua, ja kilpailu on itsessään väkivaltaa. Väkivalta on. Ei sille mitään voi. Väkivalta, kärsimys, kipu, tuska. Ei niistä pääse eroon. Taide voi parhaimmillaan korvata veren tekoverellä. Taide, kuten uskontokin, tuo maailmaan armon. Armo on ainoa tapa paeta väkivaltaa.
©Veikko Kähkönen
Hannu Lintu
Kapellimestari
On löydettävissä historiallisia esimerkkejä musiikin ja muusikoiden merkittävästä roolista yhteiskunnallisten väkivaltaisuuksien tai poliittisten mullistusten yhteydessä: Leonard Bernstein johtamassa Beethovenin yhdeksättä sinfoniaa Berliinin muurin murruttua, useiden Šostakovitšin sinfonioiden kantaesitykset, joissa yleisön suosionosoitukset muuttuivat kollektiiviseksi mutta vaietuksi protestiksi, tai Kurt Masur, jonka onnistui ilmeisesti estää väkivaltaiset yhteenotot Leipzigissa lokakuussa 1989. Yksi Simón Bolivar -nuoriso-orkesterin tärkeimmistä pyrkimyksistä on suojella Caracasin lapsia ja nuoria heitä ympäröivältä hillittömältä rikollisuudelta.
Olisin tietenkin onnellinen, jos voisin työlläni todellakin aidosti estää väkivaltaa. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että väkivallan mahdollisuus on musiikin voimaa suurempi silloin, kun on ajauduttu pakottavaan poliittiseen tai henkilökohtaiseen tilanteeseen. Beethovenia soittamalla ei valitettavasti voi estää väkivaltaa. Suomi on tällä hetkellä tilanteessa, jossa poliittisen ohjauksen avuttomuus ja yksilöiden hallitsematon raivo saattavat jopa madaltaa kynnystä väkivaltaan. Olenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhteiskunnan moninainen turvattomuus on alkanut tuoda lisää ihmisiä kulttuurin piiriin.
Väkivaltaisten ilmiöiden estämisen sijaan voin toki esittää musiikkia, joka lohduttaa tai järkyttää. Musiikki voi generoida myötätuntoa ja toivoa, puhutella tai herättää ajattelemaan. Siihen tarkoitukseen löytyy musiikkia kaikilta aikakausilta, Monteverdistä ja Bachista Luigi Nonoon. Musiikki saattaa kuitenkin olla voimaton silloin, kun yhteiskunta tai yksilö ovat sairaita.
©Nauska
Kauko Röyhkä
Rockmuusikko, kirjailija
Mitä nyt olen yleensä huomannut rockmusiikista on, että vaikka soitettaisiin rajua musiikkia, niin ei itse olla väkivaltaisia. Musiikilla puretaan energiaa, ja myös yleisö purkaa energiaansa: konserteissa kuitenkin harvemmin on väkivaltaa.
Taiteen tekeminen rikastuttaa elämää. Se tuo kauneutta, voimakkaita tunteita ja poistaa väkivaltaisuutta. Väkivalta lähtee kuitenkin jollain tapaa tyhjyydestä ja turhautumisesta.
Olen itse kirjoittanut romaaneja sodasta, ja jokainen on joutunut jossain määrin kokemaan väkivaltaa elämässään. Väkivalta panee aina tässä mielessä miettimään juttuja, mutta sen olen huomannut, että elämän rikastuttaminen lieventää ihmisen pahoja puolia.
©Egidio Santos
Kimmo Pohjonen
Harmonikkataiteilija
Erilaisuuden suvaitseminen on tärkeä väkivallan vastustamisen muoto. Mielestäni toimiminen taiteen marginaalissa valtavirrasta poikkeavaa monimuotoista kulttuuria luoden sisältää sanoman ”vastustan väkivaltaa”. Sellainen luomistyö, joka ei ole pakonomaista massojen miellyttä mistä, hyväksyy itsensä ja olemassaolonsa ilman toisten hyväksyntää. Se pyrkii luomaan jotain, mikä on omaperäistä ja siten lisää erilaisuuden sietämistä kulttuurissamme.
Maailmamme pyrkii yhä enemmän kohti markkinoiden sanelemaa yhtenäiskulttuuria, jossa kaikilla soi päässä sama kertosäe. Ajan henki, jossa kulttuurimme on alistettu yhä enemmän kaupallisuudelle, tähtää siihen, että lopulta kaikki ihmiset ostavat kaupasta yhtä ja samaa leipää. Marginaalikulttuuri pyrkii juuri päinvastaiseen suuntaan, ja juuri siksi toimin siinä iloisesti omalta osaltani. Vahva marginaalikulttuuri kannustaa suvaitsevaisuuteen ja vastustaa väkivaltaa omalla monimuotoisuudellaan.
©Maarit Kytöharju /Fennica Gehrman
Lotta Wennäkoski
Säveltäjä
Tampere Biennalen taiteellinen suunnittelija 2008–2010
Säveltäjä vastustaa väkivaltaa – tai ylipäätään ottaa kantaa ympäröivään yhteisöön – luontevimmin teosten teksti- ja aihevalinnoilla. Laulettu tai puhuttu teksti on se kaikkein eksplisiittisin tapa, mutta ilman tekstiäkin voi sävelteoksia toki tematisoida. Jo teosotsikko kertoo paljon.
Mutta kenties vielä tärkeämpää on se, että nähdäkseni taiteilijan kuuluu arkielämällään vastustaa väkivaltaa siinä missä kenen tahansa kansalaisenkin. On usein vaikea erottaa taiteellista toimintaa elämästä ylipäänsä. Kaupunginosajuhlassa konsertoiminen tai musiikkihetken pitäminen lasten päiväkodissa eivät kenties ole taiteellista ydinaluettani, mutta voivat yhtä kaikki silloin tällöin kuulua säveltäjän työnkuvaan. On syytä osaamisensa puitteissa tehdä aktiivisesti hyvää yhteisönsä hyväksi. Sellainen toimiminen on väkivallankin vastustamisen ytimessä.
©Sonja Werner
Pekka Kuusisto
Viulisti
Meidän Festivaalin taiteellinen johtaja
En ole minkään tason asiantuntija ihmisten käyttäytymismalleissa, enkä siis ymmärrä niitä mekanismeja, joilla henkilö muuttuu väkivaltaiseksi. Uskon kuitenkin lujasti, että syviä filosofisia kysymyksiä herättävän musiikkikokemuksen jälkeen on keskimääräistä vaikeampi lähteä ahdistelemaan jengiä. Toimin siis väkivaltaa vastaan esittämällä suurta musiikkia niin hyvin kuin osaan.
Olen myös aikoinani anonut ja saanut muusikonurani ansiosta vapautuksen rauhanaikaisesta asepalveluksesta sekä siirron nostoväen toiseen luokkaan. Soittohommieni takia on maailmassa yksi tappajan koulutuksella varustettu henkilö vähemmän.
©Petri Anttila
Topi Lehtipuu
Tenori
Helsingin juhlaviikkojen taiteellinen johtaja
Näen kaksi tasoa, joilla väkivaltaa vastaan voi toimia. Ensinnäkin voidaan luoda osallistavia projekteja, joissa riskiryhmät ja erityisesti nuoret löytävät aggressiivisellekin energialleen tavan purkautua. Näkisin tässä esimerkiksi tanssin ja teatterin erityisen sopivina välineinä. Niissä fyysisyys ja aggressiiviset eleet ovat osa ilmaisua, niissä käsitellään omia tunteita ja kehitetään hallittu tapa purkaa omia aggressioita. Tietysti laajemmin oikeastaan mikä tahansa taiteellinen yhdessä tekeminen on oiva väline tähän.
Toisella tasolla voi näyttää väkivaltaa, siis valita ohjelmistoon teoksia, joissa näytetään väkivallan jälkiä ja sen seurausten kantamista. Ajattelen tänä vuonna Helsingin juhlaviikoilla vierailevan teatteriohjaajan Romeo Castelluccin tapaan: jos kreikkalaisen tragedian redusoi pienimpään yhteiseen nimittäjään, jäljelle jää väkivallan dramaturgia. En usko, että antiikin teatterintekijät olivat aivan väärässä: tragediasta seuraa hylkivä reaktio nähtyyn toimintaan, halu pysyä siitä erossa.
©Jonathan Andrew
Virpi Räisänen
Mezzosopraano
Oulunsalo Soi -festivaalin taiteellinen johtaja
Koen kysymyksen hyvin ajankohtaisena. Olen tehnyt ympäri maailmaa ja tänä keväänä Ivalossa harmonikkataiteilija Janne Rättyän kanssa ohjelmakokonaisuutta, jossa esitämme Theresienstadtin keskitysleirin taiteilijoiden musiikkia ja runoutta. Lisäksi kuullaan Bachia ja mukana on vaihtuva lausuja. Säveltäjä-runoilija Ilse Weber, jonka teoksia konsertissa kuullaan, toimi keskitysleirillä lastenhoitajana. Hän lähti vapaaehtoisesti Auschwitziin miehensä ja poikansa mukana, koska ei halunnut hajottaa perhettään. Silminnäkijätarinat kertovat Weberin ja lasten laulaneen yhdessä joutuessaan kaasukammioon.
Projektissamme mennään musisoimaan hyvin monenlaisiin paikkoihin, mutta se saa kaikkialla saman hiljaisen, järkyttyneen reaktion. Oli sitten Tokiossa tai Amsterdamissa, toisen maailmansodan muistot ovat edelleen käsin kosketeltavissa. Eletään monta vuosikymmentä eteenpäin, mutta samat asiat pätevät yhä. Ihmisluonne ei tunnu muuttuvan, ja vaikka jokaisessa kulttuurissa ihmisen hyvyys tulee aina ensin ilmi, syvemmälle katsoessaan törmää julmuuteen.
Täällä Hollannissa olemme olleet tänä keväänä hyvin lähellä ihmisen järjettömyyttä. Arkiympäristössä on ollut pommiuhkia, ja itse olin aikeissa matkustaa Brysseliin juuri lentokenttäiskun aikoihin. Purskahdin itkuun, kun kuulin sellististä, joka oli mennyt Brysselissä pian iskujen jälkeen kadulle soittamaan Bachin soolosellosarjoja. Hän toi maailman kauneinta musiikkia sille paikalle, jossa koki, että sitä tarvitaan.
Meillä esiintyvinä taiteilijoina on valtava voimavara hallussa – ei välttämättä poliittisten kannanottojen kautta, vaan jo sisäänrakennettuna musiikkiin. Pienestä pitäen hienosäätävään harjoitteluun tottuneet muusikot tarvitsevat oman työnsä hallitakseen valtavaa sinnikkyyttä, keskittyneisyyttä ja avarakatseisuutta, ja koen, että olemme äärimmäisen kunnioittavia kollegoitamme kohtaan, koska tiedämme, mitä satsausta musiikki vaatii. Turhautumiseen, siihen mistä väkivalta tietyllä tapaa lähtee, ei ole ollut aikaa.
Esiintyvälle taiteilijalle on tietenkin myös ensiarvoisen tärkeää saada kontakti yleisöön. Mikä tahansa musiikki aiheuttaa mielihyvää, tyynnyttää ja vie ajatukset pois negatiivisesta, ja kun ollaan tilanteessa, jossa ihmiset ovat tällaisessa vuorovaikutuksessa, tapahtuu hyvin harvoin mitään pahaa. Suurimmalle osalle tuntemistani muusikoista myös luonto on tärkeää: kun on tekemisissä valtavan positiivisten, inhimillisten ja humaanien asioiden kanssa, ei tee mieli pilata mitään.
Festivaalijohtajalla on totta kai mahdollisuus nostaa esiin väkivallan vastustamisen teemoja, ja yhtä lailla voi yksinkertaisesti edistää kulttuurivaihtoa ihmisten keskuudessa. Pelkäämme vierasta, ja meillä on tarve olla laumasieluja omissa tarkoin rajatuissa yhteisöissämme. Tuomalla taiteen ihmisten luokse voi nähdä, että olemme kaikki kulttuurista riippumatta lopulta melko samanlaisia.
Synkooppi-lehti 