Vuonna 2015 juhlittiin kotimaisen säveltaiteen mammuttia, Sibeliusta. Vuodenvaihteessa Suomessa alkavat 100-vuotisjuhlallisuudet ja Sibelius on taas väistämättä esillä. 2016 ei missään nimessä ollut kuitenkaan välivuosi, päinvastoin. Kesäkuun 17. päivä 1916 syntyi Gotlannissa Einar Englund, yksi kiistatta merkittävimmistä sodanjälkeisistä suomalaissäveltäjistä.
Sinfonikko Gotlannista
Eräs tarina, jonka kertomisesta Englund piti, liittyi siihen, kun hänen vanhempansa kutsuivat pojan laulaja-sedän – perheen ainoan musiikillisen auktoriteetin – ottamaan selvää, oliko Englund musikaalisesti lahjakas. Laulatettuaan murrosikäistä poikaa odotetulla lopputuloksella totesi setä nuoren Englundin lahjattomaksi musiikin saralla. Hänen taitonsa improvisoida pianolla setä tulkitsi ”taikatempuiksi”. Vaikka Englund mainitsi myöhemmin olleensa jonkinlainen perheen musta lammas, on selvää, että hän oli sekä musiikillisesti äärimmäisen lahjakas että omasi poikkeuksellisen luovan mielen: piirre, joka lähtien arkkitehtuuria harrastaneesta äidistä oli ominainen perheen jäsenille. Musiikki oli kuitenkin yksinomaan Einarin juttu.
Improvisointikyky oli tärkeässä asemassa pitkin Englundin uraa. Aluksi se toi hänelle paikan Helsingin musiikkiopistosta (nyk. Sibelius-Akatemia), kiitos rehtori Erkki Melartinin kyvyn nähdä Englundin lahjakkuus, kun nuori pianisti ei vielä osannut lukea edes kunnolla nuotteja. Sittemmin se toi hänelle töitä kapakkapianistina ja säestäjänä. Improvisointitaidot on sittemmin liitettykin Englundiin yhtä kiinteästi kuin hänen sinfoniansa, ja vaikka eräässä haastattelussa vuodelta 1976 säveltäjä vähättelee improvisointia samalla korostaen suunnittelun tärkeyttä säveltäjälle, on hieman aikaisemmassa dokumentissa (Säveltäjäprofiili -1967) omistettu kokonainen jakso Englundin Chopin-tyyliselle improvisaatiolle. Ristiriitaisuus liittyykin todennäköisesti Englundin omaan kamppailuun pianonsoiton kanssa. Hän joutui ehkä omasta mielestään uhraamaan yhden luovimmmista kyvyistään, improvisointitaidon, lähinnä öisille keikoille kapakkapianistina elättääkseen perheensä. Samalla haave pianistin urasta meni sodassa hänen sormensa vaurioiduttua. On kuitenkin muistettava että Englund oli silti etevä pianisti, ja esiintyi vielä useamman kymmenen vuoden ajan omien konserttojensa solistina. Mainittakoon vielä, että ensimmäisen pianokonserton (1955) soolokadenssi perustuu versioon, jonka Englund improvisoi teoksen ensiesityksessä ja kirjoitti sitten nauhalta ylös.
Talvisodan syttyminen katkaisi Englundin opinnot musiikkiopistossa, ja nuori säveltäjänalku joutui kestämään aina vuoteen 1946 asti ennen kuin sai purettua luovuutensa ja samalla sodan loppumisen riemun ensimmäiseen sinfoniaansa. Tässä välissä hänen onnistui ainoastaan viimeistellä diplomityönsä, pianokvintetto (1941). Sota-ajalta Englundille kertyi kokemusta sekä sotimisesta että musisoinnista. Hän oli mukana yhdessä jatko-sodan verisimmistä taisteluista Bengtskärin majakalla 1941 ja myöhemmin Itä-Karjalassa rintamalla torjumassa Neuvostoliiton vastahyökkäystä. Varsinaista (lopulta voitokasta) Bengtskärin taistelua seurannut päivä muodostui Englundille yhdeksi dramaattisimmista hetkistä koko sodassa:
”Seuraavana päivänä iltapäivällä sukelsi odottamatta eräs venäläinen vesitaso esiin pilvistä ja tyhjensi kostoksi pommilastinsa Bengtskäriin. Varmin pommisuoja olisi luonnollisesti ollut massiivinen torni. Meitä istui muutamia sotilaita syömässä kuivamuonaamme, ja väsyneitä kun olimme, emme välittäneet hakeutua sinne suojaan. Sen sijaan ahtauduimme erääseen majakanvartijan rakennuksen kolmannen kerroksen muurattuun ruokakomeroon. Tuli täysosuma. Ilmanpaine imaisi edessäni seisovan toverin, joka piti ovesta kiinni, ja hän sai silmänräpäyksessä surmansa. Toinen haavoittui vaikeasti. Pommi oli lävistänyt huoneen jossa olimme ja räjähtänyt kellarikerroksessa. Kaikki kolme kerrosta sortuivat kasaan. Muurilaastin pölyn sokaisemana ja paineaallon pökerryttämänä hoipuin ulos ruokakomerosta ja syöksyin päistikkaa pommikraateriin. Satutin itseni pahasti, mutta minulta murtui vain yksi sormi.” (I skuggan av Sibelius – 1996)
Sotimisen lisäksi Englundille tarjoutui mahdollisuus toimia muusikkona sodassa. Nämä kokemukset vaihtelivat hänellä hyvin paljon hyvistä inhottaviin. Rintamateatterissa hän pääsi pois varsinaiselta rintamalta, ja sai soittamisen lisäksi sovittaa musiikkia amatööriyhtyeelle. Tätä kautta tarjoutui myös mahdollisuus käydä kotirintamalla kiertämässä – hetket joita Englund kertaa lämmöllä muistelmissaan. Pitkä eroaika silloisesta vaimosta sai Englundin myös aloittamaan suhteen erääseen näyttelijättäreen rintamateatterissa. Myöhemmin kerratessa epäonnista ensimmäistä liittoaan Englund mainitsee, että juuri sodan aikana kylvettiin ensimmäiset epäilyksen siemenet. Lähes kaikki haastatellut sukulaiset ja tuttavat ovat maininneet Englundin olleen äärimmäisen charmantti mies, eikä säveltäjä koskaan kainostellut omia piirteitään, kaikkein vähiten naisten seurassa, kuten tulee hyvin selväksi muun muassa hänen omaelämäkerrastaan. Vähemmän miellyttäviä soittokokemuksia sodassa tarjosi pianohaitarin soitto, mitä Englund oppi hyvin nopeasti vihaamaan.
Sodan jälkeen Englundille tarjoutui useampi mahdollisuus käydä ulkomailla. Näistä merkittävin oli opintomatka Yhdysvaltoihin Tanglewood-instituuttiin 1949 kuuluisan amerikkalaissäveltäjän Aaron Coplandin oppiin. Hänestä ei Englund kuitenkaan saanut paljon hyötyä irti. Säveltäjä mainitsee muistelmissaan vain soitelleensa sinfoniaansa Coplandin kanssa pianolla ja Coplandin todenneen, ettei tällä ole Englundille mitään opetettavaa. Matka ei musiikillisesti vastannut todennäköisesti korkeita odotuksia. Sota, venäläissäveltäjät (etunenässä Šostakovitš, Stravinski ja Prokofiev) sekä opettajat Bengt Carlson ja Leo Funtek olivat jo vaikuttaneet Englundiin tarpeeksi, jotta hän oli pystynyt luomaan oman sävelkielensä heti ensimmäisestä sinfoniastaan lähtien.
Christian Holmqvist on nostanut esiin Englundiin liittyvän myytin ”hiljaisesta kaudesta.” Saatuaan sodan loputtua räjähdysmäisen lähdön uralleen kahdella sinfonialla, sinfonisella runolla Epinikia, näytelmä-ja balettimusiikilla sekä piano- ja sellokonsertolla Englund vetäytyi 1950-60 -lukujen taitteessa säveltäjänä pois parrasvaloista. Mistään hiljaisesta kaudesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä kuten Holmqvist on maininnut, Englund ei hetkeksikään pysähtynyt vaan sävelsi ja sovitti jatkuvalla syötöllä. Se, että hänen sävellyksensä ja sovituksensa viihdemusiikin saralla on jätetty monesti mainitsematta, liittyy varmasti siihen, ettei Englund itse kovinkaan paljon puhu niistä muistelmissaan. I skuggan av Sibelius (suom. Sibeliuksen varjossa) rakentaa Englundin musiikista kuvaa pikemminkin sinfonioiden ja sinfonisen tuotannon varaan. Holmqvist on nostanut esille säveltäjän toisen vaimon Maynie Sirénin vaikutuksen miehensä tekstiin. Kirja vahvistaa kuvaa suuresta sinfonikosta, joka Englund kiistämättä oli. Vaikka Englundin seitsemän sinfoniaa ovat säveltäjänsä tuotannon ydin, eivät ne kuitenkaan kerro koko totuutta hänen musiikillisesta annistaan. Muusta tuotannosta ehdottomasti tunnetuimmaksi on jälkeenpäin noussut Englundin elokuvamusiikki ja etenkin Erik Blombergin elokuvaan Valkoinen peura sävelletty musiikki. Mainitsemisen arvoinen on myös Mikko Niskasen Pojat -elokuvan musiikki. Englundin monet näytelmämusiikit ovat sen sijaan jääneet unohduksiin lukuun ottamatta Kiinan muuri -näytelmän musiikkia, josta säveltäjän muokkaama orkesterisarja on jopa levytetty.
1950-luvun lopulla Englund koki kovia arvosteluja Odysseus -balettiin tehdyn musiikin takia. Kriitikot pääsivät arvostelemaan teosta esitykseen, jossa se soi ainoastaan sovitettuna pianolle ja antoivat balettimusiikille melko kovaa kritiikkiä. Englundin ensimmäisen vaimon kuolema lisäsi säveltäjän tuskaa ja lamautti hänet toviksi. Samalla uusin säveltäjäsukupolvi toi Suomeen uuden aallon avantgardea ja piti muiden muassa Englundin sävellystyyliä vanhentuneena. Säveltäjä vastasi kritiikkiin kritisoimalla näitä nk. ”lastenkamarikonsertteja” rajuin sanankääntein toimiessaan musiikkikriitikkona Hufvudstadsbladetissa. Myöhemmin Englund on todennut, että säveltäminen vaatii aikaa, jota hänellä ei yksinkertaisesti ollut. Kahden kuukauden mittainen sairasloma edesauttoi kuitenkin Englundia
vihdoin säveltämään omasta mielestään yhden parhaista sinfonioistaan, kolmannen sinfonian Barbarossa (1969-1971). Teoksesta tuli Englundin paluu Suomen musiikkinäyttämölle, ja vaikkei se saanut lähimainkaan samanlaista huomiota kuin ensimmäinen sinfonia, käynnisti se uudelleen suurteosten säveltämisen. Myöskään täysin eristyneenä instituutioista ei Englund ollut 60-luvullakaan, sillä lehtoraatti Sibelius-Akatemialla (19571981) piti hänet ainakin fyysisesti lähietäisyydellä. Eräänlainen palkinto kaikesta työstä tuli professorin arvonimen muodossa 1976.
Huomattavasti suopeampi pluralismin aika kotimaisessa sävelkielessä 1970-luvulla helpotti Englundin säveltämistä, ja hänen energinen uusklassinen musikanttisuutensa tuotti kolmannen sinfonian perään neljännen ja viidennen sekä toisen pianokonserton, jonka kantaesityksessä säveltäjä itse oli solistina. Muistelmissaan Englund on omaan suoraviivaiseen ja sarkastiseen tyyliinsä näpäyttänyt säveltäjä Erkki Salmenhaaraa, joka oltuaan yksi nimekkäimmistä avantgardisteista 1960-luvulla siirtyi 1970-luvulla yksinkertaiseen uustonaaliseen ilmaisuun musiikissaan. Englund rohkenee kirjassaan myös kysymään:
”Kokeilut sinänsä ovat tärkeitä, silloinkin jos ne eivät johda mihinkään, sitä kai kukaan ei kiistä. Niitä tarvitaan. Mutta ne eivät saa rappeutua sensaatiohakuisiksi itsetarkoituksiksi. Vain täysipainoiset teokset otetaan lukuun. Kuka nykyään piittaa jostakusta Karlheinz Stockhausenista?” (I skuggan av Sibelius – 1996)
Sinfonisen tuotannon lisäksi Englund kokeili kykyjään muiden teostyyppien saralla enemmän tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Pianomusiikki oli hänellä veressä, ja konserttojen, pianokvinteton sekä pianotrion (1982) lisäksi tuotannossa on myös sooloohjelmistoa. Tärkeitä sävellyksiä ovat ehdottomasti räväkkä Introduzione e toccata (1950) sekä Pariisin matkalla syntynyt kaunis toinen pianosonatiini, Pariisilainen (1984). Kissoihin erittäin mieltynyt Englund omisti myös kuolleelle kissalleen pianosävellyksen Pavane e toccata (1983). Mainittakoon, että myös Väinö Raitio oli aikoinaan omistanut orkesteriteoksensa Kuutamo Jupiterissa kissalleen.
Kuoromusiikkia Englund sävelsi vähän, eikä missään vaiheessa kyennyt samaan sointiin ja värimaailmaan kuin pianon tai orkesterin kanssa. Pahimpana esimerkkinä tästä lienee säveltäjän ensimmäinen kuoroteos Chaconne (1969). Sen sijaan sellon parissa säveltäjä viihtyi niin hyvin, että sävelsi jo olemassa olleen sellokonserton (1954) lisäksi soolosellosarjan (1986), sellosonaatin (1982) sekä konserton 12 sellolle (1980-81). Varsinkin viimeksi mainittu on säveltäjänsä parhaita ja omalaatuisimpia teoksia. 1980-luvulla syntyi myös joukko muita konserttoja. Viulukonsertto vuodelta 1981 ei ole pelkästään Englundia kauneimmillaan, vaan sai jopa legendaarisen Seppo Heikinheimon ylistämään sitä. Teos saavutti suosiota myös muissa Pohjoismaissa. 1985 syntyi huilukonsertto ja vuoden 1991 klarinettikonsertto jäi Englundin viimeiseksi teokseksi.
Englundin tuottelias myöhäiskausi katkesi melko äkkiä säveltäjän sairastuttua 1990-luvun alussa niin pahasti, ettei hän enää kyennyt säveltämään. Viimeiset vuodet hän vietti synnyinseudullaan Gotlannissa ja viimeisenä työnä syntyi omaelämäkerta vuonna 1996. Sven Einar Englund kuoli Visbyssä, Gotlannissa, 27. kesäkuuta 1999.
Lucky Seven
Huomattavin yksittäinen Englundia ja Sibeliusta yhdistävä tekijä on sinfonioiden lukumäärä. Kummankin säveltäjän tuotanto kulminoituu sinfonioihin, vaikka heidän tyylinsä ovatkin melko erilaisia. Englund on todennut, että venäläiset säveltäjät vaikuttivat hänen tyyliinsä jo ennen sotaa. Hänen onnistui kuulla Šostakovitšin ensimmäinen sinfonia Helsingissä konsertissa 1930-luvulla, ja vaikka säveltäjä on myöhemmin muun muassa muistelmissaan pyrkinyt vähättelemään Šostakovitšin vaikutusta, on ilmiselvää, että heti ensimmäisestä sinfoniasta lähtien hänellä on samoja keinoja ja samaa ilmaisua käytössään. Kalevi Aho on nostanut esiin marssiteemat ja niiden takaa Šostakovitšin sekä Gustav Mahlerin Englundin ensimmäisen sinfonian kohdalla. Ensimmäinen sinfonia on nimetty Sotasinfoniaksi, mutta säveltäjä itse piti sitä nimenomaan elämän riemuhuutona. Myöhemmin hän on pitänyt kolmatta sinfoniaa oikeana ”sotasinfoniana” ja jossain yhteyksissä viitannut kaikkiin sinfonioihinsa sotasinfonioina. Oleellista oli kuitenkin se anti-kansallisromanttinen voima, jolla ensimmäinen sinfonia ravisteli kotimaista musiikkiyleisöä. Kaikki kriitikot eivät sinfoniasta pitäneet, mutta nuoreen polveen se tehosi: esimerkiksi myös sodassa ollut Joonas Kokkonen haltioitui teoksesta. Sodan trauma oli niin merkittävä, että sen vaikutus voidaan kuulla Englundin koko tuotannossa. Englundin viimeisestä teoksesta, klarinettikonsertosta, Aho on nostanut esiin väkivaltaisen sotamuistuman, joka ilmestyy aivan yhtäkkiä teoksen keskelle. Samanlaista yllättävää tuskaa löytyy myös toisen pianokonserton hitaasta osasta. Englund ottaakin juuri klarinettikonserton esimerkiksi muistelmissaan:
”Aivan haavoittumattomana en palannut, pahin vahinko on näkymätön: sielullinen sotatrauma, joka on vainonnut ei vain minua, vaan kaikkia meitä sotaveteraaneja läpi koko elämän. Minun kohdallani se ilmenee usein perustelemattomina ja brutaalisti soivina vaskiosuuksina musiikissani. En osaa selittää sitä muulla tavoin kuin että ne ovat takautumia noista epämiellyttävistä sotavuosistani. Jopa klarinettikonserttoni hitaassa osassa on tyypillinen esimerkki sellaisesta. Rauhallisen kontemplatiivisen, perusvireeltään romanttisen hitaan osan keskeyttää odottamatta neljä tahtia raakaa, brutaalia vaskisatsia, irvistys, jonka jälkeen musiikki taas jatkaa virtaamistaan yhtä rauhallisesti kuin alussa.” (I skuggan av Sibelius – 1996)
Ensimmäistä sinfoniaa seurasi toinen, nk. Mustarastassinfonia (1947), jossa säveltäjä kiinteytti ilmaisuaan ja loi ainakin allekirjoittaneen mielestä parhaan sinfoniansa. Teoksessa jatkuu sama rytminen meno kuin edeltäjässään, ja lyyriset mustarastaan liverrykset asettuvat vastakkain orkesterin aggressiivisten purkausten kanssa. Lauluja ei Englund säveltänyt ja melodiikan sijaan hän keskittyykin tuotannossaan motiivitasoon. Holmqvist huomauttaa, että Englundilla on monesti käytössä samat 4-5 säveltä, joista hän rakentaa teostensa motiivisen ytimen. Näin on hyvin selvästi juuri toisessa sinfoniassa sen alun laskevan huiluteeman suhteen tai vaikkapa ensimmäisen pianokonserton kohdalla. Säveltäjä itse kertoo seuraavasti:
”Käytännöllisesti katsoen kaikki motiiviset ja temaattiset ideani ilmenevät tanssinomaisessa muodossa. Toisen maailmansodan aikana marssin kaukaisen Karjalan erämaapolkuja, ja sen jälkeen on jopa adagio-sävellyksen alkulähteenä voinut olla sotaisa marssi.” (Miten sävellykseni ovat syntyneet – 1976)
Englundin sinfoninen ilmaisu on ensisijaisesti hänen omaansa. Vaikka esikuvia ja vaikutteita voidaan helpostikin nostaa esiin (jo mainittujen lisäksi muun muassa Bartók ja Hindemith), loi Englund sävelkielen, jota voidaan pitää erittäin originellina. Mikko Heiniö tuo Bartókin esille Englundin musiikissa varsinkin sellokonserton (1954) kohdalla, jossa säveltäjä turvautuu Bartókille ominaiseen kvarttimelodiikkaan sekä nk. Nachtmusikiin, jota Englund hyödyntää monessa muussakin teoksessaan. Bartók liittyy myös Englundin ehkä tunnetuimman pianoteoksen, Introduzione e toccata, repetitiojaksoon. Englund on siis puhdasverinen toisen polven uusklassikko, joka alusta pitäen sävelsi tässä Bartókin ja Stravinskin hiomassa tyylissä. Paavo Heininen on todennut Englundin toisesta sinfoniasta seuraavaa:
”Sen ideat ovat kauttaaltaan korkeatasoisia ja sen kontrapunktisten suhteiden verkko yhtä tiheä kuin metamorfoosien verkko edellisessä sinfoniassa. Sekä sävellysteknisenä suorituksena että maailmantunteen ilmaisuna se muodostui vuosikymmenensä suomalaisen todellisuuden kokoavaksi dokumentiksi.” (Essee ”Einar Englund” – 1976)
Harvemmin mainittu piirre ja yksi syy Englundin musiikin rytmiseen energiaan on runsas lyömäsoitinten käyttö. Tämä tulee esille kaikissa sinfonioissa, mutta etenkin neljännessä, jossa ensin toisessa osassa kellot tikittävät ja myöhemmin kolmannessa osassa yhtenä säveltäjän tuotannon kauneimmista hetkistä kellopeli toistaa osan haikean teeman. Myös Max Frischin näytelmään Kiinan muuri sävelletty musiikki on täynnä lyömäsoitinhetkiä.
Englundin kolmatta sinfoniaa on myöhemmin kehuttu, vaikka ilmestyessään se jäi hyvin vähälle huomiolle: muun muassa kapellimestari Ari Rasilainen ihmetteli teoksen asemaa Tampereen kaupunginorkesterin levyttäessä sitä 1990-luvulla. Lehdistölakon takia sinfonian kantaesityksessä ei ollut yksikään kriitikko paikalla, mistä Englund oli pitkään katkera. Samoin kuin ensimmäinen sinfonia, on kolmas sinfonia hyvin ekspressiivinen ja rönsyilevä, ja samalla tavalla kuin toinen sinfonia, on neljäs taas paljon kiinteämpi ja hallitumpi kokonaisuus. Neljännen sinfonian (1976) lisänimi Nostalginen kuuluu teoksen melankolisessa ilmaisussa ja pienemmän kamariorkesterin intensiivisessä soinnissa. Šostakovitšin kuolema on selkeästi teoksen taustalla.
Viimeiset kolme sinfoniaa ovat hyvin erilaisia. Viides sinfonia Fennica (1977) seurasi hyvin pian neljännen sinfonian jälkeen ja se on omistettu J. K. Paasikiven muistolle. Teos on yksiosainen ja mahtipontisen tiivistetty ilmaisultaan. Heti alun vaskifanfaari luo vahvaa kontrastia nostalgisen kauniiseen neljänteen sinfoniaan verrattaessa. Viidettä sinfoniaa seurasi taas lähes kymmenen vuoden tauko ja kuudes sinfonia valmistui 1986. Teos eroaa huomattavasti muista Englundin sinfonioista, koska siinä on orkesterin lisäksi kuoro. Akateeminen laulu oli tilannut Englundilta alun perin oratorion, mutta koska säveltäjällä oli vaikeuksia sovittaa mitään tekstiä kuorolle, tuli teoksesta kuorosinfonia ja lopulta sopivaksi tekstiksi valikoitui Herakleitoksen aforismikokoelma. Kuudetta sinfoniaa varjostaa Englundin vaikeus kirjoittaa lauluäänelle ja kuorolla onkin paljon yksiäänistä tekstuuria. Samalla kun tämä piirre toimii monesti tekstin eduksi, ei kokonaisuus toimi yhtä sujuvasti kuin esimerkiksi Šostakovitšin Babi-yar -sinfoniassa tai Stravinskin Psalmien sinfoniassa. Viimeinen seitsemäs sinfonia on taas nostalginen ja hyvin täysipainonen kokonaisuus. Sen kohdalla Šostakovitšin 15. sinfonia on hyvin lähellä. Kumpikin on täynnä tiettyä musiikillista uran ja elämän tilitystä ja kokoon keräämistä.
Epilogi
Englund on Kokkosen ohella niitä säveltäjiä, joiden teokset ovat lähes kadonneet orkesterien ohjelmistoista. Aho ja Holmqvist pitävät tätä lähes skandaalina ja edes säveltäjän 100-vuotisjuhlavuosi ei ole tehnyt muuta kuin muistuttanut tilanteesta. Suomen ammattiorkesterit esittivät melko vähän Englundin teoksia, pääkaupunkiseudulla Helsingin kaupunginorkesteri ensimmäisen sinfonian ja Tapiola Sinfonietta viulukonserton sekä kamarimusiikkia. Voi hyvällä syyllä ihmetellä, miksi näin merkittävän ja monipuolisen sekä ennen kaikkea muusikoille kiitollisen tuotannon luonut säveltäjä on sivuutettu näinkin pahasti. Sibelius on ollut ja tulee aina olemaan esillä Suomessa, mutta varsinkin sukellettaessa vuoden 2017 juhlallisuuksiin voisi yrittää muistaa myös muita merkittäviä suomalaissäveltäjiä. Suuri ongelma on toki myös siinä, että Englundilla ei ole selkeää kohderyhmää muusikoiden keskuudessa (vrt. Erik Bergman ja kuoromusiikki), lukuun ottamatta ehkä pianisteja. Esimerkiksi sellistit voisivat ottaa hänen laajan monipuolisen sellotuotantonsa esitettäväkseen. On myös erikoista, ettei kolmea merkittävää suomalaista sellokonserttoa (A. Merikanto, Kokkonen, Englund) nosteta esiin tai Englundin viulukonserttoa nähdä sisarteokseksi Sibeliuksen konsertolle, vaikka sitä ylistettiin ja verrattiinkin siihen 1980-luvulla. Englundin musiikkia on todellisesti laiminlyöty nyky-Suomessa!
Veikko Marjamäki
KIRJALLISUUS:
-Englund, Einar: I Skuggan av Sibelius: Fragment ur en tonsättarens liv. Söderström 1996. (suom. Sibeliuksen varjossa: Katkelmia säveltäjän elämästä. Suomentanut Riitta Kauko. Otava, Helsinki 1997)
LÄHTEET:
-Heiniö, Mikko: Suomen musiikin historia 4: Aikamme musiikki 1945 – 1993. WSOY, Helsinki 1995.
-Heininen, Paavo: Einar Englund. – Musiikki 4/1976
-Salmenhaara, Erkki: Miten sävellykseni ovat syntyneet: 12 suomalaista säveltäjää kertoo. Otava, Helsinki 1976.
-Konsertteja: Musiikin teemailta: Einar Englund 100 vuotta – 17.6.2016
–Anna-Liisa Koskimies haastattelee Englundia & Säveltäjäprofiili: Einar Englund (1976) – YLE – Elävä Arkisto
Synkooppi-lehti 